1

Rähjäinen kirja

Jumalauta, ihmiset on hulluja. Kaikkeen sitä ihminen lykkää nenänsä, oikeasti. Joskus voisi osata sanoa ei mutta enhän mä osaa. Ainakaan silloin kun se olisi oikeasti hyvästä itselle ja muille. Joten sen sijaan, että viettäisin iltaa sohvalla neuleen ja telkkarin kera, möyrin kirjastossa etsien jotain mistä en oikeasti mikä se on. Epämääräisiä koordinaatteja kirjasta annettiin ”se on sininen, kannessa on vanhan brittiläinen puhelinkopin ääriviivat ja rähjääntynyt” mutta ei mitään konkreettista tai mitään mistä oikeasti saisi kiinni mistä sitä hakisi. Mutta kun nätisti pyydettiin niin sanoin, että yritän katsoa josko löytäisin. Epäilyksiä olisi normaalin ihmisen mieleen noussut siinä kohtaa kun lupauduin hommaan ja kiitokset olivat hieman pelottavankin vuolaat.

Mutta niin. Kirjasto, sininen hämärä kirja ja etsintä.  Niistä on tehty minun iltani. Ottaessani tehtävän vastaan, minulle kerrottiin miten pääsen kirjastoon sisään sen ollessa suljettuna yleisöltä. Sitä ei kerrottu miksei kirjaa voi etsiä kirjaston aukioloaikana. Kyllä, tässäkin kohtaa olisi voinut varoituskello soida päässä. Mutta ei soinut minulla. Kuuntelin vain pyynnön, takeltelin mielessäni mutta kuulin silti suustani tulevan sanat ”kaipa mä voin”. Minä joka pelkään esimerkiksi pimeää lähes lamauttavasti. Vanha kirjasto jossa ei ole ketään muita paikalla ei siis välttämättä ole se paras paikka minulle mutta täällä sitä nyt vaan ollaan.

Haen vasemmalla kädellä ovenpielestä valokatkaisijaa ja siristelen silmiäni kun valot räpsähtelevät päälle. Hiljainen, tyhjä kirjasto on erittäin outo näky. Päässäni kuulen sanat ”Donna Nobel has left the libary, Donna Nobel has been saved”. Liikaa Doctor Whota ja liian hyvä mielikuvitus. Yritän hiljentää pääni sisäisen äänen ja tehdä toimintasuunnitelmaa. Haluan löytää sen hemmetin kirjan ja päästä pois täältä, mitä pikemmin sen parempi. Katselen ympärilleni, hakien reittiä varastoon sillä sieltä mututuntumani käskee kirjaa ensinnä hakemaan. Koska en selkeää reittiä löydä, toikkarin kohti lainaustiskiä ajatellen, että sen takaa pääsisi kenties varastoon tai löytäisin sieltä lisävihjeitä.

Matkalla tiskille pysähdyn katselemaan kirjahyllyjä. Rakastan kirjastoja ja ja kirjoja. En tiedä miksi tätä kyseistä kirjaa pitää hakea, en tiedä mitä sillä aikovat tehdä mutta ei se taida minulle kuuluakaan mutta kun on luonteeltaan kovin utelias, tahtoisi tietää kaiken ja heti. Mielessäni pyörii kaikenlaisia hienoja salaliittoteorioita arvokkaista antiikkilöydöistä arvopapereihin ja mietin, että miten pidän näppini irti kirjasta ja olen avaamatta sitä, tutkimatta mitä se pitää sisällään. Minulle kun vain sanottiin, että sen sisältö ei merkitse minulle mitään tai avaudu minulle, ainoastaan oikealle omistajalleen. Jota minulle ei ole kerrottu kuka hän on. Tai keitä he ovat.

Löydän tieni kohti varastoa ja pohdin uskallanko mennä hissillä vai menenkö kiltisti portaita. Portaissa mietin, että miksi ihmeessä en mennyt hissillä mutta samalla tiedän, että hississä olisin miettinyt, ett ämiksi olen hississä enkä kulje portaita. Huuhailen aikani katsellen erilaisia ovia, lukien niistä mitä niiden takana on ja miettien mikä olisi ensimmäisenä ratsattava osoite. Päädyn kaunokirjallisuuteen ja avaan painavan oven, oven saranat narskuvat ikävästi ja korviini sattuu. Huoneessa tuoksuu pölylle, vanhoille kirjoille ja ummehtuneelle. Ovi painuu perässäni kiinni, pamahtaen ja naristen. Sydämeni hakkaa ja vaikka tiedän, että olen talossa yksin, jotenkin en usko sitä. Yritän rauhoittaa ylivilkasta mielikuvitustani ja aloitan systemaattisen etsinnän kulkien myötäpäivään huoneen poikki. Etsintä ei kuitenkaan tuota tulosta joten siirryn toiseen huoneeseen ja sieltä kolmanteen, neljänteen ja viidenteen. Alan turhautua, en pidä epäonnistumisista ja mietin onko se vaikuttanut siihen miksi minua kysyttiin etsintään. Ovat vakuuttuneita, että etsin kunnes löydän koska tietävät, että muuten olen kiukkuinen kuin ampiainen. Kaunokirjallisuushuoneita on vielä jäljellä mutta päätän kurkata tieteiskirjallisuushuoneeseen, sanotaan vaikka vaihtelunhaluksi jos ei muuta. Huoneessa tuoksuu vielä ummehtuneemmalta kuin aiemmista ja siellä väreilee kummallinen aura. Astun kuitenkin huoneeseen sisään, siitä huolimatta, että sisäinen ääneni käskee minua peruuttamaan pois paikalta ja juoksemaan. Uteliaisuus, sehän kissankin tappoi. Aikani sohittuani seinää löydän valokatkaisijan ja valot syttyvät hieman vilkkuen, ikään kuin ne olisivat olleet pois päältä pitkiä aikoja ja protestoisivat nyt päällepanoa vastaan. Syttyvät, sammuvat ja syttyvät taas uudelleen. Nurkasta on kuuluvinaan rapinaa mikä saa minut säpsähtämään kunnolla ja niskavillat nousevat pystyyn. Järki sanoo, että ei täällä mitään ole mutta silti mietin mikä siellä rapisee. Kun eiväthän kirjat rapise yksinään eikä täällä hiiriäkään pitäisi olla. Hengitän muutaman kerran syvään yrittäen saada lähes rintakehästä ulos hyppivän sydämeni rauhoittumaan, syvään sisään ja ulos, rauhallisesti.

Katselen huoneessa ympärilleni . Hyllyjä, hyllyjä, hyllyjä ja lisää hyllyjä täynnä kirjoja. Selvästi sellaisia kirjoja joita ei ole haettu täältä pitkään aikaan. Mutta nyt ei ole aikaa ihmetellä, parempi käydä töihin jotta pääsee eteenpäin. Lähden systemaattisesti seinän vierestä hylly kerrallaan selaamaan kirjoja. En tunnista mitään nimistä tai kirjoittajista enkä näe mitään mikä vaikuttaisi etsimältä kirjaltani. Eli ei mitään sinistä, vain ummehtuneita ja vanhentuneita tietokirjoja. Olen kuulevinani taas rapinaa jostain kauempaa, ei tästä huoneesta kuitenkaan. Selitän itselleni, fiksuna ihmisenä ääneen, että siellä ei ole ketään tai mitään. Rapina kuitenkin toistuu melkein heti uudestaan. Se kuulostaa raahaukselta. Kuin joku kävelisi nostamatta jalkojaan. Mutta eihän täällä tulisi olla ketään, on lähes yö ja kirjasto on suljettu ja niin. Yritän ravistaa meleeni nousevat kauhukuvat pois mielestäni ja jatkaa etsintöjäni. Selaan hyllyjä skannaten niissä olevia teoksia. Jälleen rapisee. Ei hyvä luoja, ei tästä tule nyt yhtään mitään. Kaivan taskustani puhelinta, vain huomatakseni, että täällä kellarissa ei ole kenttää. Tungen puhelimen takaisin taskuuni, hieman tuohtuneena asiasta. Yritän muistella olenko kertonut kenellekään missä olen mutta en taida olla. Hienoa, jos kuukahdan tänne niin kukaan ei osaa etsiä minua täältä. Paras siis selvitä hengissä, kerron itselleni. Valot sammuvat ja saan ahdistuskohtaustykytyksiä. Rämmin kohti ovenpieltä jossa muistelen valokatkaisimen olevan ja yritän räpsytellä valoja. Mutta mitään ei tapahdu, valot eivät mene päälle. Pelkään pimeää joten tämä on hienoa. Raahustus lähenee. Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Yhtäkkiä huoneen ovi aukeaa ja huoneeseen tunkeutuu valoa joka lähes sokeisee minut hetkellisen pimeyden jälkeen. Räpistelen silmiäni ja yritän saada silmiäni toimimaan yhteistyössä aivojeni kanssa. Kun silmäni taas tottelevat käskyjäni, tunnistan ovensuussa seisovan hahmon mieheksi. Nuoreksi mieheksi jolla on kasvoillaan luultavasti yhtä hämmästynyt ilme kuin itsellänikin, kumpikaan ei luultavasti olettanut tapaavansa toista siinä tilanteessa. Tuijotan, luultavammin kirjaimillisesti, suu auki osaamatta sanoa mitään. Samoin tekee vastapuoleni. Tuijotusta jatkuu jonkin aikaa, ilmassa väreilee hämmentyttä ilmaa. Yritän änkyttää jotain suustani ulos mutta huomaan, että sanat eivät tule. Auon suutani saamatta sanottua mitään.

”Sano vain, rohkeasti vaan. ”

-”Mit..Kuka..Mitä ihmettä täällä tapahtuu?” Saan sanottua. Tuijottaen edelleen häpeilemettä edessäni seisovaa miestä suu auki suoraan silmiin. Huomaan silmien olevan siniset, hyvin syvän siniset. Kujeilevat. Kiroan hiljaa mielessäni, että ei tässä tilanteessa ole mitään kujeilun tarvetta ja meinaan sanoa asiasta jotain mutta ajatukseni keskeytyy kun mies avaa suunsa ja sanoo:

”Samaa voisin kysyä sinulta. Kuka sinä olet ja mitä teet täällä? Kirjaston pitäisi olla suljettu eikä täällä tulisi olla ketään.”Ääni on tiukka, varma.

”Se mitä minä teen täällä, ei taida kuulua sinulle.”

”Vai niin. Ärhäkkä tapaus.” Hymy silmäkulmissa levenee ja kujeilevuus on lähes aistittavissa. Tuhahdan. Minähän en ole ärhäkkä mutta en pidä häirityksi tulemisesta enkä etenkään pelotelluksi tulemisesta.

”Olen täällä viettämässä mukavaa perjantai-iltaa. En keksinyt muutakaan tekemistä joten ajattelin tulla hengittämään kirjaston varaston ummehtunutta ilmaa ja katsomaan saisinko sillä itselleni allergisen reaktion. Entä sinä? ”

”Allergisen reaktion?”

”Niin, olen allerginen pölypunkille.”

”Hm.”

”Niin, miksi sinä olet täällä? Millä oikeudella pistit huoneesta valot pois ja säikäytit minut raahustamalla käytävällä? Niitä jalkoja kuuluu nostaa kun kävellään, mikäli et tiennyt. ” Keskustelukumppanini näyttää tyrmistyneeltä, hämmästyneeltä.

”Nyt en seuraa. Minä nostan kyllä jalkojani kun kävelen. Enkä sammuttanut valoja sinulta, miksi minä niin olisin tehnyt? Etkö siis itse sammuttanut valoja?” Mies hamuilee seinää ja räpsyttää valoja, samalla tuloksella kuin minä eli saamatta valoja päälle.

”En todellakaan jättänyt itse itseäni pimeään, olin toisella puolen huonetta kun valot yhtäkkiä vain sammuivat ja kun sain kolhittua itseni tähän, huomasin, että valot eivät mene päälle. Sitten sinä tulet ja pelästytät minut puolikuoliaaksi avaamalla oven.”  Tuijotan miestä haastavasti. Tekisi mieli antaa nappi otsaan. Mutta en raaski, on tuo sen verran söpö. Voi nyt jumalauta mun kanssa, mä oon täällä tekemässä hommaa enkä miettimässä onko joku söpö vai ei.

”Mielenkiintoista. ” Mies haroo hiuksiaan, kuin puntaroiden mitä sanoa seuraavaksi. Sillä välin saan tilaisuuden tarkastella miestä paremmin. Pitkähkö, aika nuoren oloinen, sanoisin, että samaa ikää kuin itse olen. Huomaan housunlahkeiden olevan vähän liian lyhyet ja kaulassa olevan rusetin. Ei ei ei. Melkein nipistän itseäni, ei tämä nyt näin voi mennä. Ei tuota ihmistä ole oikeasti olemassa tai sitten näen unta. Kurkkaan ovesta miehen ohi käytävälle ja haen katseellani jotain. Tardista. Kyllä, T.A.R.D.I.S:ta. Sillä edessäni seisova mies matkustaa sillä. Mutta ei yksin, kurkkaan käytävään uudestaan mutten näe siellä tardista enkä kumppania.

”Kuka sinä oikein olet? ”kysyn, lähes vaativasti. Paniikinomaisesti koska haluan tietää ja samalla en halua tietää kuka hän on. Miettien kovasti mitä teen jos vastaus on se miksi sitä ajattelen. Voi melkein kuulla miten päässäni pienet harmaat aivosolut tekevät töitä .

”i minä? Minä olen tohtori.  Ja hän näyttää minulle takkinsa taskusta löytyvää paperia jossa lukee, että ”Tohtori John Smith”.

”Et sinä ole oikeasti olemassa. Sinä olet vain mielikuvituksen tuotetta. ”

-”Hä? Olenhan, koeta vaikka” , mies sanoo ja ojentaa käsivartensa kohti minua. Tartun kämmeneen ja tunnen sen olevan lämmin, ihmisen ihoa. Tuijotan miestä, anteeksi Tohtoria, suu auki sanomatta sanaakaan. Tohtorin käsi on edelleen kädessäni, rutistan sitä ilmeisesti kohtalaisen kovaa sillä kohta kuulen hänen pyytävän, että jos voisin irrottaa otteeni sillä puristan niin kovaa, että veri ei kierrä. Päästän otteeni ja annan oman käteni valahtaa vartaloni viereen. Tuijotan edelleen tuppisuuna. Annan katseeni vaeltaa varpaista päähän. Kyllä, kengät näyttävät tutuille. Liian lyhyet housunlahkeet, check. Hieman kuluneen oloinen pikkutakki ja burgundin värinen rusetti. Siniset, kujeilevat silmät ja hymyyn kääntynyt suu. Kädet harovat hiuspehkoa jolla tuntuu olevan täysin oma tahtonsa. En tajua, että minulle puhutaan kunnes Tohtori tarttuu minua olkapäästä ja toistaa kysymyksensä suoraan korvaani.

”Onko sinulla kaikki hyvin?” Ääni on hieman huolestunut.

-”ööö. Ooooon. Kai. En tiedä. ” Yritän hengittää, nyt ei ole sopiva aika eikä paikka saada paniikkikohtausta.

”Haluaisitko istua alas hetkeksi? ”Edelleen käsi olkapäälläni, miksi minä tiedostan tämän asian näin hyvin.

”Kyllä minä selviän. ”

”Minä on olen nyt kertonut kuka minä olen, mahtaisitko sinä kertoa kuka sinä olet?”

”Raina.”

-No Raina, mitä sinä teet täällä?

-Minähän jo kerroin, vietän iloista perjantai-iltaa. Etsien allergiakohtaustani.

-Jotenkin minun on vaikea uskoa tuota todeksi.

-Vai niin, se taas ei sitten ole minun ongelmani. En tietääkseni ole sinulle tilivelvollinen.

-Et olekaan mutta toivoisin silti, että kertoisit miksi olet täällä.

Huokaan syvään. Jokin tuossa ihmisessä huokuu luottamusta, jotenkin tiedän, että voin kertoa hänelle miksi olen täällä. Siitäkin huolimatta, että minulle vannotettiin, että en saa kertoa kenellekään mitä teen jos joku ähättää minut täältä. Avaan suuni ja ehdin sanoa, että ”itseasiasssa” kun Tohtori tarttuu minua käsivarresta ja käskee juosta. Kompuroin jalkoihini ja yritän ulista jotain mutta en ehdi, juoksen kiltisti käytävää pitkin ja kun kuulen sen mitä Tohtori kuuli käskiessään minua juosta, haluan juosta ihan omastakin halusta.

                             Käytävän toisesta päästä nimittäin kuuluu taas raahaavaa ääntä. Mutta raahaavaan äänen lisäksi sieltä kuuluu myös metallin kolinaa. Juostessani ehdin tajuta mikä se raahausääni oli mitä kuulin aiemmin. Metalli vasten puulattiaa. Mutta eihän kenelläkään ole metallikenkiä. Enkä kuule muuta kuin sitä raahausta, en kuule kenenkään kävelevän tai muuta. Panikoidun mutta juoksen Tohtorin rinnalla. Käännymme mutkasta vasemmalla ja käytävän päässä näen sen, Tardiksen. Pysähdyn mutta Tohtori nappaa minua uudestaan käsivarresta ja motkottaa pysähtymisestäni. Tardis. Sininen puhelinkoppi jossa lukee ”Police box”. Ovi aukeaa ja astun sisään tai oikeamminkin minut raahataan sisään. Tohtori soheltaa ja selittää jotain mistä en ymmärrä mitään, sanat menevät ohi ymmärykseni ja en kykene keskittymään muuhun kuin tuijottamiseen, taas. Jälleen koen olevani äärettömän fiksu. Tohtori painelee nappeja, vääntää kahvoista, säätää ja kohta kuulen tutun wuuush wuush-äänen. Sen yli kuulen Tohtorin huutavan minulle käskien minua pitämään kiinni jostakin, lähtö saattaisi kuulemma olla töyssyinen. Ja sitä se onkin, ennen kuin ehdin tarttua mihinkään huomaan kaatuvani ja jään istumaan lattialle. Suljen silmäni, avatakseni ne uudestaan. Kun avaan silmäni uusiksi, olen yhä edelleen tardiksessa ja edessäni seisoo Tohtori joka selittää edelleen jotain, ilmeisesti olettaen, että kuuntelen ja ymmärrän mistä on kyse. Suljen silmäni vielä kerran, nipistän itseäni (liian kovaa, jää mustelma) ja kun avaan ne jälleen, mikään ei ole muuttunut. Tai on, Tohtori on lopettanut selittämisensä ja tuijottaa minua kysyvästi. Pudistan päätäni epäuskoisesti sillä eihän tämä voi olla todellisuutta. Tätä tapahtuu vain kirjoissa ja telkkarissa. Ei minulle, ei oikeassa elämässä. Ilmeisesti olemme turvallisesti matkalla koska Tohtori astuu pois komentopaneelin luota ja kyykistyy viereeni.

”Onko kaikki hyvin? Näytät hieman järkyttyneeltä. Ensimmäinen matka tardiksessa saattaa olla vähän raju.”

”Onko kaikki hyvin?! Hyvin?! Minut on juuri kidnapattu mielikuvitukseni tuotteen toimesta. Eli ei, kaikki ei ole hyvin. Todellakaan, kaukana siitä. ” Huomaan huutavani. Yritän rauhoittua mutta kiihdyin vain entisestään.

”En minä sinua kidnapannut vaan pelastin. En voinut jättää sinua cybermanin armoille ja koska et tajunnut itse lähteä liikkeelle, tarvitsi minun hieman avustaa sinua siinä. Mutta mitä tarkoitat mielikuvituksella? Minähän olen ajan herra, en mielikuvitusta. Ihan oikea ja lajinsa viimeinen. ”

”Sitä minä juuri tarkoitan”  puhisen.  ” Ei ole olemassa ajan herroja, ei ole tardista.”

”Mutta miten sinä sitten voit olla täällä kanssani jos en ole olemassa?”

”En minä tiedä!”  Huudan jälleen. Paniikki nousee pintaan ja huomaan, että Tohtori on hämillään ja avuttoman oloinen. Nyt on yritettävä rauhoittua ja päästä asian tasalle siitä mistä ihmeestä on oikeasti kyse. Pakkohan tämä on olla unta. Muu ei ole mahdollista. Katselen ympärilleni, kuin tarkistaakseni mielikuviani, kuin varmistuakseni siitä minkä tiedä olevan totta mutta jota rationaaliset aivoni eivät tahdo uskoa. Puntaroin avatako suuni vaiko ei, sanoako vai eiko. Paljon hullumalta en voi enää kuulostaa, olenhan jo väittänyt matkakumppaniani mielikuvituksen tuotteeksi ja syyttänyt häntä kidnappauksesta.

”Se juttu on siis totta.” Lähes hymähdän, puoliääneen. Nolataan sitten itsensä kunnolla kun kerran aloitettiinkin.

”Mikä juttu?” Tohtori kysyy hämmentyneenä.

”Älä viitsi, tiedät kyllä hyvin mitä tarkoitan”

”Eh? Nyt en kyllä tajua mistä puhut? Mikä se juttu? Ethän sinä uskonut minun olevan oikea niin miten jokin voikin sitten olla totta?”

”Ihme vänkäystä. ” Murjotan. Miksi annan ihmisten vaikuttaa minuun näin.

”En minä vänkää, en vain tajua  mistä nyt puhutaan”

”Se tardis-juttu. Että Tardis on isompi sisältä kuin ulkoa. Kyllä sinä tiedät, älä yritä. Olet kuullut sen satoja kertoja aiemminkin. ” Mulkaisen lähes pahasti, en arvosta tätä nyt ollenkaan. Mutta ei Tohtori ota mulkaisuani pahalla vaan kasvoille ilmestyy iloinen, valtava korvasta korvaan ylettyvä virnistys ja suusta alkaa tulla tekstiä järjetöntä vauhtia ja kädet käyvät. No nyt se innostui, kiva. Ilmeisesti ymmärsi kuitenkin mistä on kyse, tuhahdan itselleni pääni sisällä yrittäen saada kiinni siitä mitä toinen selittää ja touhottaa.

”KYLLÄ! Eikö olekin mahtavaa! Täällä on vaikka mitä huoneita ja vaikka kuinka monta, kaikenlaista jännää vempelettä jotka tekevät vaikka mitä jänniä juttuja!” Katselen toisen ilahtunutta ilmettä ja yritän pysyä jotenkin kärryillä siitä mitä minulle selitetään mutta sitten minua jo tartutaan taas kädestä ja viedään jonnekin, ilmeisesti nyt on vuorossa esittelykierros tardiksen sisällä. Pakko myöntää, minua kiinnostaa kyllä onko siellä huone jossa on kerrossänky. Kyllä, olen katsonut liikaa telkkaria. Aivan liikaa jos kerran olen täällä nyt sillä onhan tämän oltava unta. Tai jotain muuta. Ehkä olen tullut, viimein, hulluksi ja elän jotain kummallista harhaa ja psykoosia. Mitähän siitä sanottaisiin jos menisi selittämään lääkärisedälle, että minä matkasin Tohtorin kanssa tardiksella. Pyörittelen päätäni ja kiristän tahtia, Tohtori mennä harppoo edellä ja jos en pidä vauhtia, jään totaalisesti kyydistä. Ja kyllä, siellä on huone jossa on kerrossänky.