3

Tohtori odottaa minua keikkuen Tardiksen oven kahvassa. Ihme peelo. Huomaan hymyileväni, peelous on hyvästä. Tohtori muistuttaa minua jostakusta joka oli osa elämääni pitkään. Tuo hassu kujeilevuus ja pöhköys. Mutta se on ollutta ja mennyttä, sitä on nyt turha miettiä sillä mennyttä ei saa takaisin. Paitsi että. Tardis. Voisikohan sitä, huomaan ajattelevani. Ei, ei nyt mitään semmoisia ajatella, Raina. Tässä on jo sotkua kerrakseen, et tarvitse mitään muuta sekoittamaan elämääsi. Hoidetaan tämä ja sitten palataan arkeen Maunon kanssa. Se riittää, se on riittänyt jo vuosia. Sen on riitettävä koska muuta ei ole. Vastaan Tohtorin hymyyn hymyllä ja astun tardikseen.  En edes aio kysyä mitä nyt tapahtuu koska epäilen suuresti, että jos Tohtori sitä edes tietää niin hän tuskin sitä minulle edes kertoo. Kuten todettu, suunnitelmallisuus ei ole tämän miehen parhaita puolia.

”Ilmeisesti kirje kertoi sinulle jotain” totean puoliääneen. Voi sitä aina yrittää, eikö vain.

”Hm, kyllä. Pidä kiinni, me lähdemme nyt. Meillä on jo kiire.”

”Kiire minne? Haluaisitko kenties valaista minuakins siitä mistä on kyse ja minne olemme menossa? Ihan vaikka kohteliaisuussyistä, jos ei muuten.” Yrittänyttä ei laiteta, sanovat.

”Meidän pitää käydä Washingtonissa.” Vastaus lyö minut ällikällä, jo ihan siksi, että ensinnäkin saan suoran vastauksen ja toiseksi, Washington. Mitä ihmettä nyt on oikein menossa, en ole yhtään kärryillä. Ei sillä, että en ole tainnut kärryillä ollakaan missään vaiheessa mutta nyt kyllä olen ihan ulalla.

”Washingtonissa? As in Amerikan Yhdysvaltojen pääkaupungissa?” Tuijotan epäuskoisesti.

”Niin. Juurikin siellä. Tule nyt, en usko, että meillä on aikaa hukattavaksi.” Astun tardiksen ovesta sisään ja samassa olemme jo matkalla, matkalla kohti tuntematonta ja vierasta. Mietin kysyäkö Tohtorilta mitä aiomme tehdä kun pääsemme perille mutta koska epäilen, että en kuitenkaan saa järkevää vastausta, jätän kysymättä. Mielessäni pyörii monenlaisia vaihtoehtoja joista mikään ei tunnu kovinkaan varteenotettavalta mutta toisaalta, mikä tässä tilanteessa sitten on oikeasti semmoista minkä olisin voinut uskoa todeksi eilen. Ei oikein mikään. Go with flow, sanon itselleni ja yritän rentoutua. Mietin onkohan Tardiksessa keittiötä, yritän muistella näinkö semmoista kun minua kierrätettiin pitkin poikin mutta en muista, huoneita oli niin paljon ja olin niin pyörällä päästäni etten oikeasti muista tapahtumasta paljoakaan. Paitsi sen huoneen jossa on kerrossänky. Eikä se nyt kyllä auta siihen, että haluaisin kupin kahvia.

”Miksi joku haluaa sinun muistikirjasi?” Kysyn hetken mielijohteesta. Tohtori  ei kuitenkaan ilmeisesti kuule kysymystäni koska ei reagoi minuun mitenkään. Päättelen meidän saapuneen perille sillä Tohtori menee ovelle ja pitää sitä minua varten auki. En oikeasti olettanutkaan, että saisin vastauksen kysymykseeni. Menen ovelle ja kurkkaan ovesta ulos. Ovesta avautuu näkymä jota en kyllä osannut odottaa. Emme ole nykyajassa ja katukuvassa näkyvät hevosvaunut antaisivat viitteitä, että olemme saapuneet jonnekin 1800-luvun puolelle. Katselen ympärilleni hämmentyneenä. Ensin Utopia ja nyt tämä. Jos olin ulalla kun kuulin määränpäämme, olen sitä vielä enemmän nyt kun olemme siellä. Mutta luotan Tohtoriin, yleensä tuo mies kuitenkin tietää mitä tekee. Jollain tasolla. Toivottavasti tälläkin kertaa tai olemme lirissä ja pahasti. Kävelemme hetken katua pitkin, katsellen kumpikin maisemia ja miettien ilmeisesti niitä näitä. Rauhallinen hetki kuitenkin päättyy kun kulman takaa esiin kävelee cyberman. Panikoidun, pysähdyn, en meinaa saada hengitystä kulkemaan. Katson vierelleni ja suureksi yllätyksekseni Tohtori on ihan rauhallinen, ei tee elettäkään juostakseen, taistelleksaan tai muutakaan mitä voisi kuvitella tapahtuvan kun tapaa vihollisensa. Päinvastoin, Tohtori tervehtii vihollistaan kohteliaasti ja jatkaa matkaansa, ei huomaa, että minä jäin matkasta sillä jalkani eivät suostu toimimaan. Saan jalkani yhteistyöhön aivojeni kanssa ja kipitän Tohtorin kiinni, yrittäen ymmärtää mistä on kyse. En kuitenkaan ehdi kysyä mitään kun Tohtori jo kertoo vastauksia minua askaruttaneisiin kysymyksiin.

”Emme ole siellä missä kuvittelet meidän olevan.” Duh, jotenkin tämän jo itsekin selvitin.”Tuo ei ollut oikea cyberman. Tämä on rinnakkaistodellisuus, täällä nuo ovat vaarattomia ja itse asiassa tällä kertaa jopa meille hyödyllisiä.” Silmäni suurenevat ja suuni aukeaa, sanat eivät kuitenkaan tule ulos koska en osaa muodostaa mitään järkevää lausetta ajatuksista jotka laukkaavat villihevosten tavoin pääni sisällä. Jatkamme matkaa pitkin vilkkaasti liikenneityä katua ja kun ehdin katsella tarkemmin ympärilleni, huomaan, että olemme cybermanien ympäröimiä. Cybermanit ja ihmiset kävelevät rauhallisesti sikin sokin, tervehtien toisiaan iloisesti ja keskustellen ilmeiseisti arkisista asioista. Yhtäkkiä Tohtori avaa erään kaupan oven ja käskee minun astua ovesta sisään. Oven päällä lukee ”Kirjapaino Urpo & Poika”. Tiskin takana seisoo varsin tavallisen näköinen nuori mies, mietin onko hän kyltissä mainittu poika. Hän palvelee toista asiakasta kun astumme sisään mutta huikkaa Tohtorille, että mikäli odotamme hetken, hän palvelee meitä heti kun vapautuu. Tämä sopinee Tohtorille joka heiluttaa kättään puhujan suuntaan. Odotellessamme vuoroamme meillä, tai oikeammin minulla, on aikaa hämmästellä mihin olen tullut. Seinät ovat täynnä kirjoja, ilmeisesti kirjapainon omia tuotteita. Isoja ja pieniä, ohuita ja paksuja kirjoja aiheesta kuin aiheesta. Mietin onko muistikirja kenties sidottu täällä sillä osa seinillä näkyvistä kirjoista on selvästi sidottu käsin. Kirjansidonta on taito joka on valitettavasti kadonnut nykykulttuurista ja olen siitä pahoillani. Hivelen kirjojen selkämyksiä käsin, tunnen sormissani nahan ja musteen ja nautin tunteesta. Mieleni tekee ottaa kirja käteen ja avata se, nuuhkaista sen sisään koska kirja haisee parhaalta kun se on aivan uusi. En kuitenkaan uskalla. Tällä välin tiskin takana seisova poika on vapautunut ja hän tulee luoksemme kysyen miten voi auttaa.

”Onko isäsi paikalla? Tohtori kysyy. Haa, olin siis oikeassa, tämä oli Urpon poika.

”Ettekö ole kuulleet? Tai no ette ilmeisesti koska kysytte häntä.” Poika menee vakavan näköiseksi ja pitää pienen tauon. ”Isäni kuoli viime vuonna. Työtapaturmassa. Sen jälkeen olen työskennellyt liikkessä yksin, rahat eivät riitä apulaisen palkkaamiseen.” Pojan sillmissä näkyy valtava suru ja tunnen halua koskettaa häntä olkapäälle, kuin sanoakseni, että kipu helpottaa mutta ei se helpota. Se vain muuttaa muotoaan, tulee ehkä hieman helpommin hallittavaksi mutta paikallaan se pysyy. Tiukassa. Huokaan, nyt ei ole aikaa tälle.

”Ehkä sinä sitten voit auttaa minua, sinähän olit isäsi oppipoika mikäli muistan oikein?” Kysyy tohtori. Poika nyökkää ja muisteleee onko nähnyt Tohtoria ennen. Tohtori kertoo käyneensä liikkeessä aiemmin mutta koska hänen aikajanansa ei ole suora, hän ei voi olla varma onko hän tavannut poikaa aiemmin. Suureksi hämmästyksekseni poika nyökkää tyynesti, ei hämmenny sanoista tai kysy mitä hemmettiä. Tohtori kertoo mitä haemme, sinistä muistikirjaa. Kysyy onko sitä kyselty täältä. Poika miettii, kaivaa tiskin alta esiin ison kirjan johon on ilmeisesti merkattu jokainen painettu kirja ja selaa sitä aikansa kunnes löytää etsimänsä.

”Isä on kirjoittanut viime vuoden huhtikuussa, että häneltä on tilattu sitä kirjaa uusi kappale. Mutta tässä on merkintä, että hän on kieltäytynyt sitä tekemästä sillä alunperin niitä on tarkoitettu olevan vain kaksi eikä niitä tule tekemän lisää, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. ” Poika kertoo mietteliäänä ja meinaan sanoa, että älä vaan tältä mieheltä kysy, ei tule kertomaan sinulle nimittäin mitään. Tohtori pyytää saada nähdä kirjan ja arvaan jo mitä tapahtuu. Ja kyllä, ruuvimeisseli. Huokaisen ja annan katseeni harhailla jälleen seinille. Jos minulle kerran ei kerrota mistä on kyse niin voin hyvin käyttää aikani muuhun. Silmäni osuvat mielenkiintoiseen kirjaan, ”Teoria aikamatkustamisesta”, ja otan sen käteeni. Avaan kirjan, se on lukematon sillä sivut eivät meinaa avautua. Jään tuijottamaan kirjan kirjoittajaa. Amy Pond. Puristelen päätäni, suljen silmät ja avaan ne uusiksi. Edelleen kirjan tekijänä seisoo Amy Pond. Käännyn  kohti Tohtoria näyttääkseni kirjaa hänellekin ja kysyäkseni tietääkö hän mistä on kyse kun kaupan ovi käy. Sisään astelee cyberman. Ase kädessä. Cyberman ampuu kirjanpainajan pojan, noin vain. Tohtori huutaa minua juoksemaan samalla kun tekee jotain sille ruuvimeisselillään. Kerrankin tottelen kiltisti kyseenalaistamatta saamaani käskyä ja juoksen ovesta ulos. Ulkona en tiedä mihin suuntaan lähtisin, aivoni eivät toimi, apua. Minä olen arkeologi, en seikkailija. Eivät kaikki arkeologit, itse asiassa kai kukaan, ole kuin Indiana Jones, emme me osaa toimia taistelutilanteissa. Onneksi Tohtori ryntää perääni, tarttuu minua olkavarresta ja juoksee kanssani kohti Tardista. Meinaan kompastua omiin jalkoihini useamman kerran, ei tästä tule mitään. Tunnen itseni hyödyttömäksi ja kömpelöksi. Emme pääse kovinkaan montaa metriä kun huomaamme kulman takaa tulevan toisen cybermanin kera aseen.

”Näidenhän piti olla hyvien puolella!” Huudan hysteerisenä Tohtorille. En minä halua kuolla tänne jonnekin.

”Niin piti. En tajua mistä on kyse! Mutta älä pysähdy, juokse!” Juoksemme kohti Tardista joka avaa ovensa ja pääsemme turvaan. Karkaamme tutun wuuush-äänen turvin paikalta ja valahdan tardiksen lattialle istumaan. Huomaan piteleväni kädessäni edelleen ”Teoria aikamatkustamisesta”-kirjaa. No, ehkä kirjanpainaja ei kaipaa sitä enää kun ei ole elossakaan. Asia iskeytyy tajuntaani, näin juuri jonkun kuolevan silmieni edessä. Joku tapettiin. Mieleeni hiipii paniikki sillä lasken 1 plus 1 ja tajuan, että saatan olla osasyyllinen siihen miksi poika kuoli. Tohtori katsoo suuntaani ja kysyy onko kaikki hyvin.

”Kyllä, mitä mainioimmin. Mitä nyt melkein kuolin ja näin kun silmieni edessä tapettiin viaton nuori mies. Muuten menee täydellisesti. Mitä ihmettä siellä oikein tapahtui ja miksi?” Haluan vastauksia, minut on sekoitettu tähän nyt niin syvälle, että koen olevani ne velkaa. Koska epäilen, että kotiinkaan en pääse.

”Hyvä”

”HYVÄ. HYVÄ!!! KUUNTELETKO SINÄ MITÄ SINULLE SANOTAAN!” Huudan. Hysteerisesti, itkuisena. Tuo mies on hullu. Aivan hullu.

”En tiedä mitä siellä tapahtui. Dynamiikka rinnakkaismaailmojen välillä on järkkynyt yhtäkkisesti , se on ainut mitä voin kuvitella tapahtuneen mutta sekään ei tapahdu syyttä. Ja yleensä sillä on kauaskantoiset seuraukset, molemmissa maailmoissa.” Tohtori puhuu hiljaisella äänellä ja kadun huutamistani. Ei tämä varmaan hänellekään mitenkään ideaalitilanne ole. Nousen hitaasti ylös, en ole lainkaan varma kantavatko jalkani ja annan kädessä olleen kirjan tippua lattialle, pohditaan sitä myöhemmin sillä nyt meillä on akuutimpiakin ongelmia.

”Olisiko mahdollista, että kerrot mistä on oikein kyse? Niin kuin koko tässä tarinassa, miksi joku etsii sinun kirjaasi ja mitä he siitä saavat irti jos löytävät sen? Saamassani kirjeessä luki, että minun ei tule avata sitä itse, että sen merkitys on selvä vain sen omistajalle. Mutta jos se olet sinä niin miksi joku muu haluaa sen käsiinsä?” Niin paljon kysymyksiä eikä ainuttakaan vastausta.

”Kai se on kerrottava. Totta puhuakseni en tiedä mitä joku muu siitä kirjasta saa irti, se on tosiaan minun ja Riverin tapaamisten kirja. On siellä jotain sekalaisia muistiinpanojakin mutta ei niissä mielestäni ole mitään erityistä, ei mitään etsimisen ja metsästämisen arvoista. Ei varsinkaan tappamisen arvoista.” Tohtori huokaa syvään. ”Minulla on aavistukseni siitä kuka kirjaa havittelee, sillä kun on ajan herra, saa myös paljon vihollisia. Kaikkia ei voi miellyttää eikä pitää tyytyväisinä. Kaikki eivät suvaitse sitä, että olen pelastanut Maan niin monta kertaa tuholta.”

”Haluaisitko valaista aavistuksiasi kirjan havittelijoista? Koska minut nyt on tähän sotkettu, mielestäni olisi reilua jos olisin tilanteen tasalla.”

”Niinhän se olisi. Olen pahoillani kaikesta vaarasta johon olen sinut asettanut, se ei missään nimessä ole ollut tarkoituksenani. ” Jälleen syvä huokaus. Emme tunnu pääsevän mihinkään tässä keskustelussa, junnaamme paikallaan. Jotenkin arvelinkin, että tässä kävisi näin.

”Mitä seuraavaksi tapahtuu? Mitä sinulle muuten selvisi saamastani kirjeestä? Ilmeisesti jotain koska suuntasimme tänne heti sen jälkeen.”

”Sain selville kirjeen kirjoittajan. Tämä on hieno tämä ruuvimeisseli” selittää Tohtori kaivaen sen taskustaan ja huitoen sillä. ”Toimii monessa paikassa ja monessa tilanteessa, ihan paras ikinä!” Lisää viuhtomista ja huitomista. Miehet, ikuisia lapsia.  Odotan, että asiaa valaistaisiin jotenkin lisää, että minulle ehkä jopa kerrottaisiin ketä hän pitää kirjeen kirjoittajana. Mutta lienee turhaa sanoa, että odotukseni on turhaa sillä tätä ei tapahdu. Huokaan ja kysyn mikä on seuraava askel suunnitelmassa.

”En tiedä” sanoo Tohtori puntaroiden, miettien selvästi samalla mitä sitä oikeasti seuraavaksi teemme. Pyörittelen silmiäni, nyt se sitten alkaa. Tätä minä jo odotinkin, suunnitelman puutosta ja siitä johtuvia improvisaation hetkiä. Tohtori kävelee komentopaneelille, painelee nappeja ja vääntää kahvoja joten ilmeisesti olemma matkaassa jonnekin. Minne, sitä en tiedä ja ilmeisesti sitä ei minulle tarvitse edes kertoa. Ihan turhaa humputusta semmoinen asioista puhuminen. Mitään sillä saavuta.

”Kirje oli Riveriltä.” Sanat tulevat niin yhtäkkiä, että ensin en tajua, että minulle puhutaan. Pyydän Tohtoria toistamaan sanat ja kun hän toistaa, en meinaa uskoa korviania.

”Miksi River pistäisi minut etsimään kirjaasi? En ymmärrä.”

”Hyvä kysymys. Ja hankalasti selvitettävä sillä en tiedä missä River menee. Emme onnistu tapaamaan suunnitellusti . Eli en voi kysyä häneltä mitä tämän takana oikein on. Mutta luulen, että olemme vaarassa.”

”Luulet? Ammuskeleva cyberman ei ollut tarpeeksi paljon viitettä asiasta? Tai se cyberman siellä kirjastossa? Minä vedin tuon johtopäätöksen jo näistä.”

”No. Niin.”  Tardis laskeutuu, äänet hiljenevät ja me hiljenemme myös. Kuin yhteisestä sopimuksesta. En tiedä mitä ajatella, en tiedä mitä sanoa. Paitsi, että tilanne on täysin paska.

”Mitä nyt tapahtuu?”

”Me etsimme kirjani ja yritämme selvittää kuka sen haluaa.”

”Miten sinä hävitit sen? Luulin, että kannat sitä aina mukanasi?”

”Niin minä teinkin kunnes huomasin, että se oli jäänyt kyydistä. Ja ei, en tiedä koska ja minne. Sehän tekisi tästä helppoa.”

”niin.”