21

En tiedä kuinka kauan aikaa kuluu. Kukin miettii omassa päässään mitä miettii. Kuin yhteisestä sopimukseksta hiljaisuus jatkuu aikansa kunnes Tohtori rikkoo sen.

”Raina, olen pahoillani, että sinut on sotkettu tähän. Tiedän, että Jack pärjää tilanteessa kuin tilanteessa aikatoimiston koulutuksensa ansiosta. Mutta minä lupaan, että sinä pääset kotiin, me pidämme siitä Jackin kanssa huolen. Olen kiitollinen siitä, että haluat olla vierelläni tämän loppuun asti.” Nyökkään Tohtorille, enhän minä näe tässä muitakaan vaihtoehtoja. Monestakaan syystä.

”Nyt meidän on syytä miettiä mitä seuraavaksi tapahtuu. Luulen, että River tietää tai ainakin arvailee meidän olevan täällä. Hän tietää, että luotan Unnuriin joten hän osaa arvailla, että olemme tulleet tänne. Jäämällä tänne asetamme Unnurin vaaraan ja tiedän, että Unnur hyväksyisi sen mutta minä en voi sitä sallia. Hän ei kuulu tähän taisteluun, tämä on meidän kolmen eikä hänen taistelunsa.” Tohtori sanoo katsoen vuorotellen meitä kaikkia. Unnur ei väitä vastaan, tietänee sen turhaksi sillä kun Tohtori on jotakin päähänsä saanut niin sitten on kohtalaisen mahdoton sitä mielipidettä saada muutettua.

”Meidän on siis lähdettävä liikkeelle. Emme jää tänne koska emme halua antaa Riverille yhtään enempää aseita meitä vastaan kun hänellä jo on. Cybermanit riittävät, pidetään me puolellamme se, että hän ei tiedä missä me olemme.” Jack sanoo hiljaa mutta painokkakasti. Tohtori nyökkää, tämä oli ilmeisesti hänenkin suunnitelmansa. Huokaan, osa minusta haluaisi jäädä tänne koska täällä on tuttua ja turvallista mutta tiedän kyllä hyvin miksi emme voi jäädä.

”Mitä pikemmin menemme, sen parempi. Emme tiedä miten lähellä River on ja me tarvitsemme hieman aikaa suunnitelman luomiseen.” Mieleni tekee naurahtaa sillä Tohtoriin suunnitelmallisuus nyt tunnetaan.

”Muistakaa, että ette ole yksin. Tohtori, sinä tiedät miten kutsua minua.” Unnur sanoo Tohtorille joka hymyilee tälle. Nousemme Jackin kanssa sohvalta, pienen ähellyksen kera koska olimme tunkeutuneet siihen niin piukkaan ettei siitä päässytkään ylös noin vain. Tohtoria naurattaa ähellyksemme ja kohta me nauramme kaikki, hysteerisenä. Tilanne on jotenkin niin koominen, perässämme on tappajia ja me emme pääse edes sohvalta ylös järkevästi. Kokoamme kuitenkin itsemme ja kävelemme ulos huoneesta ja sitten talosta. Unnur saattaa meidät ulos ja seisoo ovella kun teemme lähtöä. Mietin näenkö häntä enää koskaan.

”Raina, sinä pärjäät kyllä. Sinä olet vahvempi kuin uskotkaan. Älä unohda sitä. Luota itseesi.” Unnur sanoo minulle ja astuu luokseni halaamaan minua. Nämä ovat hyvästit, valitettavasti.

”Kiitos kaikesta.”

”Ja Jack, pidät sitten Rainasta oikeasti hyvää huolta tai vastaat minulle.” Unnur sanoo muka kovin vihaisena Jackille joka hymyilee ja vetää käden lippaan.

”Kyllä rouva!” Nauran tilanteelle ja tartun miestä kädestä, Tohtori menee jo edellä kohti Tardista ja jäämme taas jälkeen ellemme pidä kiirettä. Käännyn vielä katsomaan Unnuria joka hymyilee oven suussa. Eräs osa tarinaamme päättyy tähän. Heilutan Unnurille hyvästiksi, toivon, että River jättää hänet rauhaan kun me emme ole täällä. Tohtori on ehtinyt jo Tardikselle asti ja pitää meille ovea auki kun astumme siitä sisään. Jollain tapaa tuntuu lohdulliselta olla täällä, Tardis on tuttu paikka ja henkii turvallisuutta. Siitäkin huolimatta, että tämä kaikki oikeastaan alkoi siitä, että astuin tänne. Tuntuu kuin siitä olisi elinikä vaikka aikaa tosiasiassa on kulunut vain muutamia päiviä.

”Mihin nyt, Tohtori?” kysyn.

”Pysymme Innosolissa mutta mahdollisimman kaukana täältä. Jotta Unnur saa olla rauhassa, häntä ei tarvitse sotkea tähän tämän enempää.” Nyökkään, olen aivan samaa mieltä.

”Mielessäni on pienempi kylä Innosolin pohjoispuolella. Tiedän, että River tuntee Encoren koska olemme tavanneet siellä aikoinaan. Useitakin kertoja. Ehkä yhteiset muistot ohjaisivat häntä sinne, ehkä hän on jo siellä, kuka tietää. Mutta koska meillä ei ole tarkempaa tietoa nyt, se on yhtä valinta kuinka mikä tahansa muukin.” Tohtori sanoo komentopaneelin näppäimiä painellen. Nyt sitten ilmeisesti vain toivotaan parasta. Ja toivotaan pahinta tai jotain. Jack hyörii siinä ympärillämme jotenkin levottoman oloseina ja Tohtori huomaa sen. Passittaa meidät muualle jotta saa olla rauhassa  mutta luulen, että taustalla on myös ajatus, että me saisimme ehkä puhuttua asioita Jackin kanssa. Mikä olisi kyllä hyvä asia. Niin monta kysymystä on nyt minun pienessä päässäni, että olisi mukavaa jos saisi niistä joitakin selvitettyä ja vastauksia. Menemme keittiöön ja Jack kysyy haluanko kahvia. Nyökkään, kahvi kelpaa aina. Kahvinkeitto tarjoaa meille molemmille myös sopivasti pienen tauon tilanteesta, aikaa kerätä ajatuksiamme ja miettiä mitä sanoa kohta. Kohta Jack ojentaa minulle kupin höyryävää kahvia ja ottaa itselleenkin kupillisen. Istumme siinä vastakkain pöydän ääressä, sanomatta mitään. Kumpikaan ei selvistäkän tiedä mistä aloittaa tai kumman tulisi aloittaa. Koska minä en ole tässä nyt se joka on sotkenut toisen päätä suudelmilla, päätän, että ei ole minun asiani aloittaa joten odotan, että Jack saa suunsa auki.

”Raina.” Jack aloittaa hiljaa. Nostan katseeni kahvikupistani Jackiin päin. Odotan jatkoa jota ei tule.
”Niin?”

”Minä. Eh. En minä tiedä mitä sanoa!” Toinen näyttää suloisen tuskaiselta enkä minä aio tehdä kyllä elettäkään päästääkseni hänet pois vaikeasta tilanteestaan. Itse on tämä on sopan keittänyt.

”Kerro vaan, rohkeasti. En minä pure.” Hymyilen hurmaavasti. Tilanne on kutkuttavan ihana. Jack katsoo minua pahalla silmällä, ilmeisesti en saisi kiusata mutta en voi vastustaa kiusausta. Toinen on niin suloinen kärsiessään edessäni. Jack pyörittää silmiään ja kröhii.

”Minätykkäänsinusta.” Sanat tulevat ulos yhtenä puurona ja klönttinä, on ensin vaikea ymmärtää mitä toinen sanoo. Meinaan vetää kahvia väärään kurkkuun.

”No sen verran minä jotenkin olen aavistanut toimistasi.”

”Ai?” Virnistys nousee Jackin kasvoille. Turha kuvitellakaan, että pääset näin helpolla, tämän enemmän en aio nimittäin auttaa ja tulla vastaan. Olen hiljaa ja odotan, pyöritän kahvikupissani olevaa lusikkaa ja mietin mitä toinen aikoo seuraavaksi sanoa.

”Minä tiedän, että sinä tiedät minusta ja Tohtorista. Mutta se on ohi, jos mitään koskaan olikaan.” Seuraa hiljaisuus. ”Me olemme vain liian erilaisia Tohtorin kanssa. Se oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti mutta ei siitä koskaan olisi voinut tulla mitään muuta. Se oli vain, en tiedä, hauskanpitoa.” Jack sanoo pohdiskellen.

”Olen pitkään ajatellut, että minusta ei ole mihinkään. Suhteeseen tai sellaiseen. En usko mihinkään sielunkumppanisoopaan. Olen ollut tyytyväinen siihen mitä elämä on minulle tarjonnut.” Tämä huvittaa minua hieman, jotenkin tämä ei nyt vaikuta kovin vakuuttavalta myyntipuheelta jos tuo aikoo tällä kaupata itsensä minulle.

”Mmm.” Mutisen. En oikeasti tiedä mitä minun odotetaan sanovan tai tekevän tässä tilanteessa. Joten tyydyn kuuntelemaan ja sekoittamaan kahviani lusikalla. Se on sopivan meditatiivista tähän tilanteeseen.

”Mutta sitten jokin muuttui. Sain tehtävän. Riveriltä. Raina, ole kiltti ja kuuntele mitä minulla on sanottavana ennen kuin sanot tai teet mitään. Tiedän, että tämä ei välttämättä ole oikein. Tai muuta. Mutta näin nyt vain kävi. Jos tuntisit Riverin, tietäisit, että minulla ei ollut vaihtoehtoja.” Nostan hätkähtäen katseeni kahvikupista ja tuijotan Jackia silmiin. Mitä se höpisee. Olen ihan kysymysmerkkinä.

”Miten River liittyy siihen, että sinä suutelit minua?” Kysyn koska sen haluan tietää.

”Siten, että River pyysi minulta josko ottaisin sinusta selvää. En osannut arvella tehtävässä olevan takana mitään arveluttavaa joten lupasin. Ja Raina, jos olisin tuntenut sinut silloin, olisin kieltäytynyt.” Tämä ei kuulosta yhtään hyvältä ja huomaan jäykistyväni ja ryhtini suoristuvan.

”Niin. Minä seurasin tekemiäsisi jonkin aikaa. Tiedän, ei niin saisi tehdä ja en ole siitä ylpeä. Laisinkaan. Mutta minun piti selvittää voisiko sinuun luottaa. Joten puhuin työtovereidesi, naapureidesi ja opiskelijoittesi kanssa. Istuin luennoillasi. Saatoin ehkä myös avata postiasi.” Puna nousee Jackin kasvoille ja viha omilleni. Mitä vittua. Tuo oli siis stalkannut minua ja nyt selittää tuossa, että on ihastunut minuun. Mietin, että Jack on seonnut jos ei tajua, että tämä ei ole kovin imartelevaa.

”Mitä vittua!” huudan ja nousen tuoliltani. En tiedä mitä ajatella, mitä sanoa, mitä tehdä. Joten fiksusti heitän kahvikupilla Jackia joka väistää heittoni eikä saa osumaa.

”Olen pahoillani. Koita ymmärtää, jooko. En tehnyt sitä siksi, että saisin moisesta mielihyvää tai muuta vaan koska ihminen jota pidin ystävänäni, pyysi minulta palvelusta. Palvelusta jonka sanoi olevan erittäin tärkeää. Jos kysyjä olisi ollut kuka tahansa muu, en olisi suostunut. En minä vakoile ihmisiä. Nyt tein poikkeuksen koska en nähnyt muita vaihtoehtoja ja asia esiteltiin minulle niin, että siten auttaisin Tohtoria. En tullut ajatelleeksi, todellakaan, että voisin siten päätyä vahingoittamaan Tohtoria ja viattomia sivullisia.” Jack näyttää murtuneelta. Olen erittäin vihainen, keskityn vain ja ainoastaan siihen, että en huuda hulluna.

”Mutta niin. Tutustuin sinuun. Etäältä. Ja kun sitten tapasin sinut siellä Brooksissa, jokin naksahti. Paikoilleen. Siinä edessäni seisoi joku jotakuta en ole koskaan ajatellut olevan olemassa. Jota en ole osannut kaivata mutta palaset kolahtivat paikoilleen ja en tiedä, tiesin, että minä kuulun sinulle.” Jack sanoo hiljaa. Käännän katseeni takaisin sen kasvoihin ja näen niissä avointa huolta siitä miten minä reagoin tähän kaikkeen. En osaa arvailla miltä minun kasvoni näyttävät, luultavasti niistä näkyy hämmennys ja pelko. Se, että en tiedä lainkaan mistä on kyse. Etten ymmärrä mitä tämä tarkoittaa ja miten siihen tulisi reagoida.

”En ymmärrä.” Mikä on aivan totta, en ymmärrä. ”Sinä siis seurasit minua, tutkit minua selkäni takana, näit minut ja keksit, että olen elämäsi rakkaus? Sinä joka nait kaikkea mikä liikkuu?” Olen vihainen enkä edes yritä peittää. Silti Jack kehtaa nauraa viimeisen lauseen kohdalla. Ymmärtää kyllä oman parhaansa ja hiljenee kun katson pahasti, tässä ei nimittäin ole mitään hauskaa.

”No ei nyt ihan noin mutta sinne päin. En minä tiedä oletko elämäni rakkaus mutta jokin kolahti kohdalleen kun näin sinut siinä huoneessa, suu auki täysin hämillään tilanteesta. Suloisena kuin mikä.”

”Oletko sinä seonnut? Kuvitteletko sinä, että tällä saat minut lankeamaan sinuun? Ja mitä sitten tapahtuu jos tekisin niin?” Yritän epätoivoisesti saada jotain tolkkua tilanteeseen.

”Voisi sanoa, että olen seonnut. Moni sanoisi, että olen. Kysy vaikka Tohtorilta. Sen mielestä tosin olen aina ollut sekaisin mutta kuitenkin. Mutta niin, en minä tiedä mitä tämän jälkeen on tarkoitus tapahtua. Kai minä toivoisin, että sinä tuntisit minua kohtaan jotain. Kiinnostusta, halua tutusta enemmän. En minä pistäisi pahakseni jos haluaisit vielä suudella minua. ”Virnistys. Tällä kertaa hermostun ja loikkaan lähemmäs ja lyön. Hyvin tyylikkäästi nyrkillä suoraan rintaan koska se on lähinnä ja siihen osun parhaiten johtuen pituuserostamme. Jack tarttuu minuun, kietoo kätensä ympärilleni ja pitää minua lähellä. Perkele sentään, ei nyt. En minä kykene mihinkään järjelliseen ajatteluun jos olen näin lähellä tuota miestä. Yritän pyristellä irti otteesta mutta Jack vain pitää minua siinä, hellästi mutta päättäväisesti.

”Raina, minä en halua sinulle mitään pahaa. Minä haluan pitää sinusta huolta. Tämä on minulle aivan uutta, en  minä ole tämmöinen. Kuten sanoit, minä nain kaikkea mikä liikkuu. Vaikka ronski ilmaus onkin. Mutta totta, en voi kiistää sitä. Tähän asti minulle on kelvannut kuka tahansa. Mutta nyt. Nyt kun näen ja tunnen sinut siinä, en halua muita. Tiedän, se kuulostaa siirappiselta ja olosuhteet huomioiden ymmärrän jos sinua arveluttaa mutta se on kuitenkin totuus. Alaston totuus.” Jack selittää hiuksiini. Seison jäykkänä, en osaa rentoutua vaikka tietyllä tapaa haluankin tehdä niin.

”Mistä minä tiedän, että olet tosissasi?” huomaan kysyväni puoliääneen, hyvin hiljaisella äänellä.

”Siitä, että minä olen tässä. Nyt. Voisin olla tuolla komentohuoneessa vikittelemässä Tohtoriakin jos tahtoisin. Mutta minä haluan olla juuri tässä. Sinä siinä sylissäni.” Jackin ääni on pehmeä. Rentoudun aavistuksen verran ja kuvittelen tuntevani, että Jack huokaisee hieman, luultavasti helpotuksesta.

”Siitä on kauan kun olen ollut kenenkään kanssa. Kuten varmaan tiedätkin.” Viimeiset sanat tulevat sarkastisen tiukkaan sävyyn, hieman kiukuttaa kun tiedän, että toinen on tönkinyt elämääni. Mutta silti jokin vetää minua Jackiin. On niin hyvä olla tässä. En ole kokenut tätä tunnetta Innisin jälkeen. Onhan niitä säätöjä muutama ollut, johtuen ystävien painostuksesta mutta ne ovat jääneet yhteen, kahteen iltaan ja siihen, että minä en ole kyennyt rentoutumaan ja olemaan oma itseni. Olen ollut muualla mutta nyt, olen tässä ja vain tässä. Lähellä, toiseen nojaten.

”Okei. En lupaa mitään. Koska en voi. Ja olen sinulle vähän vihainen, vielä. Tuohtunut, hyvin tuohtunut.” Mutta jään siihen, lähellä pidettäväksi ja halattavaksi. Koska haluan olla siinä. Jack tiukentaa hellästi otettaan ja silittää selkääni. Seisomme siinä hiljaa hyvän aikaa, kumpikin vain nauttien tilanteesta ja miettien miten edetä.

”Kuten sanoin, tämä on minulle aivan uutta. En tiedä miten mennä eteenpäin tässä tilanteessa. Minä olen yleensä se joka häipyy aamuyöstä ja jättää toisen hämmästelemään aamulla sängyn tyhjää toista puolta. Joten tietyllä tapaa ollaan samassa veneessä. ”Jack sanoo edelleen minua tiukasti pidellen.

”Voin sitten jo etukäteen sanoa, että minun sänkyyni et kyllä hetkeen pääse.” Jack ratkeaa nauruun joka tarttuu myös minuun. Tilanne rentoutuu. Me rentoudumme. Nojaan otsaani Jackin rintakehää vasten ja mietin mitä ihmettä tästäkin tulee. Me tulemma aivan erilaisista maailmoista. Keksin kymmeniä, satoja ongelmia mitä tämä suhde voi kohdata. Jos nyt edes pääsemme siihen asti, että meillä voi sanoa olevan suhde. Mieleni mustuu kun muistan miksi olemme tässä. Voihan olla, että me emme edes selviä hengissä. Ilmeisesti samansuuntaiset ajatukset pyörivät Jackin mielessä sillä tämä sanoo, että ei kannata turhaan murehtia asioita joille emme voi mitään. Mikä on aivan totta.

”Meidän tulisi varmaan palata Tohtorin luo. Jatkaa Riverin etsintöjä.” sanon miettien samalla, että en halua palata tästä hetkestä arkeen. Tässä on hyvä olla ja tuon oven toisella puolella iskee kasvojani vasten taas pelko ja stressi ja niin.

”Niin. Tohtori luultavasti istuu komentohuoneessa naputellen jalallaan Tardiksen lattiaa ja tuhisee kun meitä ei näy.” Jack sanoo hymyillen ja saa minut nauramaan mielikuvalle.

”Olen hieman hämmästynyt ettei se ole jo törmännyt tänne hätyyttämään meitä.” Ehdin tuskin lopettaa lauseeni kun keittiön ovi aukeaa ja Tohtori kurkistaa ovesta sisään. Repeämme lähes hysteeriseen nauruun Jackin kanssa ja saamme Tohtorin kohtalaisen hämilleen. Yritämme selittää mistä on kyse mutta emme taida oikein olla kovin selviä koska Tohtori puristelee päätään ja sanoo, että jos vaan ehdimme niin voisimme jatkaa matkaa. Yritämme saada naurun kuriin mutta tilanne on niin koominen, että hihittelen koko matkan ulos Tardiksesta. Mikä aiheuttaa satunnaisia hihityskohtauksia Jackille ja Tohtori puolestaan ei arvosta tätä lainkaan vaan mulkoilee meitä aika paljon puhuvasti.