14

Keskustelumme keskeytyy äkisti kun ovi aukeaa ja sisään tulee Tohtori. Joka ei tietenkään ole lainkaan maailmankartalla siitä mitä on tapahtunut ja on vain iloinen nähdessään meidät. Ei kysy kummaltakaan olemmeko kunnossa tai miten olemme tänne päätyneet vaan hihkuu iloisesti kuinka kiva on nähdä. Me kumpikin Jackin kanssa tuijotamme häntä hämmentyneenä, miettien ettei tilanne vaikuta lainkaan todelliselta. Sitten katsomme Jackin kanssa toisiamme ja yhtäkkiä repeämme molemmat räväkkään nauruun. Tohtori tuijottaa meitä, kumpaakin vuorotellen eikä lainkaan tajua mistä on kyse mutta iloisesti nauraa kanssamme eikä selvästi tule miettineeksi, että nauramme hänelle. Nauran niin, että vatsaan sattuu ja kyynelet tulevat silmiin. Tilanne on aivan järjetön ja me vain nauramme tässä, kaikki kolme yhdessä hysteerisenä. Ei tästä tule mitään, hyvä luoja sentään. Nauru jatkuu ja olemme läkähdyksissä.

”Miten sinä tänne päädyit?” kysyn Tohtorilta naurunpyrskähdysten välissä.

”Minut tuotiin tänne kun jäin kiinni.” Ei ihan se vastaus mitä haikailin mutta on sekin alku.

”No sen verran minä sain itsekin pääteltyä, kiitos vain. Mutta mitä tapahtui, missä jäit kiinni ja kuka sinut otti kiinni?”

”Sarkastinen Raina on sarkastinen, huomaan.” Jack sanoo iskien minulle silmää. Koittaisi nyt käyttäytyä. EI ole helppoa tämä tilanne muutenkaan enkä kaipaa lainkaan sitä, että Jack tekee siitä vielä vaikeamman flirttailemmalla. Mulkaisen Jackia kohtalaisen pahasti mutta se vain virnistelee takaisin. Tohtori huokailee vieressä, selvästi sitä häiritsee keskustelumme sävy. Mutta senhän minä osasin arvatakin enkä oikeastaan ihmettele miksi. Minäkin olisin närkästynyt jos minun ihastukseni, siksi Jackia varmaan voi ainakin turvallisesti tituleerata, flirttaisi edessäni toisen kanssa. Tajuan juuri, että tässä lienee syy siihen miksi Tohtori on aina niin negatiivinen sen suhteen, että Jack tekee tuttavuutta kenenkään kanssa. Mutta jos on kerran päästänyt toisen käsistään niin ei ole kyllä enää oikeutta mutruilla vieressä jos toinen hakee huomiota muualta. Sen oikeuden on silloin menettänyt. Käännän katseeni kohti Tohtori ja nostan toista kulmakarvaani kysyvästi, josko toinen tajuaisi kerrankin vihjeen. Mutta ei tajua, tietenkään. Sehän olisi ollut yksinkertaista ja helppoa, huokaan.

”Tohtori, voisitko nyt mitenkään kertoa mitä sinulle tapahtui sen jälkeen kun käskit minua juoksemaan? Kenet sinä näit?” Kovistellaan sitten jos ei kerran muu auta.

”Aivan aivan. Harhaannun aiheesta.” Ei ikinä uskoisi, että sinulle käy niin, tekee mieleni sanoa mutta puren huulta enkä sano mitään.

”Halusin sinut turvaan koska paikalle oli tulossa cybermaneja. Monta. Uskomattoman monta! Tosi monta!” Tohkausta ja hyvin vähän asiasisältöä mutta se nyt on Tohtorin tapa. Siihen on jo totuttu ja yritän sopeutua tähän, kestää parhaani mukaan. Ei auta muukaan koska jos alan kiukutella enemmän, Tohtori sulkeutuu ja kiukuttelee takaisin emmekä pääse puusta pitkälle. Sitäkään vähää kuin nyt.

”Voisiko tästä päätellä, että cybermanit ovat tarinamme pahiksia?” Kysyn kummaltakin edessäni seisovalta mieheltä, josko jompi kumpi osaisi ottaa asiaan edes jotenkin kantaa. Miehet katsovat toisiinsa, pohtivat varmaan mitä vastata. Toivon, että tajuavat, että en ole lasista ja minulle kuuluu kertoa totuus. Haluan tietää mitä he tietävät ja koen, että minulla on siihen myös oikeus. Sen verran kunnolla minut on tähän sotkettu nyt mukaan.

”Kyyyyyllä. Niin kai voisi. Ilmeisesti te olette törmänneet niihin reissullanne jo useamman kerran?” Jack kysyy katsoen ensin minuun ja sitten Tohtoriin. Nyökkään vastaukseksi. Niistähän tämä oikeastaan alkoi, jos emme olisi törmänneet cybermaniin kirjastossa niin ehkä tätä kaikkea ei olisi tapahtunut. Mutta jossittelu on turhaa, tässä ollaan nyt ja siihen on vain sopeuduttava. Jotenkin pyrittävä selviytymään hengissä. Se on nyt tärkeintä. Tohtori ei sano mitään, on selvästi poissaoleva ja mieleni tekee huutaa sille, että ryhdistäytyy mutta sitten katson tarkemmin ja huomaan, että Tohtorin ilme on kovin vakava. Miettii selvästi jotain.

”Luulen, että cybermanit tosiaan ovat osin ainakin tämän takana. Mutta kuten sanoin jo aiemmin, en usko, että he ovat yksin tämän kaiken takana. Suoraan sanottuna, heillä ei riitä älykkyys tähän kaikkeen. Vaikka fiksuja ovatkin niin tässä tarinassa on jo niin monta sävyä, että taustalla on muitakin. En vain ole varma ketä.” Tohtori kävelee edestakaisin pienessä huoneessamme, kädet puuskassa ja pää hieman riipuksissa. Näyttäen noin yleisesti ottaen surkealta ja minuun sattuu nähdä hänet semmoisena. Haluaisin lohduttaa mutta samaan aikaan olen hänelle vihainen siitä, että hän sotki minut tähän vaikka eihän se ollut hänen vikansa. River minut palkkasi. Mutta en osaa olla Riverille kiukkuinen.

                             Koska Tohtori ei selvästikään halua pohtia ääneen, kerron lyhyesti kuinka itse jouduin huoneeseen jossa nyt kaikki olemme sullottuna. Kerron hämmennyksestäni kun ovi aukesi ja sisään tuli hyvin äänekkäästi vastustava Jack. Yritän siten saada pallon Jackille joka onneksi tajuaa tarttua siihen ja kertoo puolestaan miten hän joutui tänne.

”Olitko Riverin kanssa?” Tohtoriin tulee yhtäkkiä eloa.

”Olin ja kyllä, olimme Brahessa. Ja ei, vierailu ei oikein sujunut.” Jack virnistelee ja Tohtori huokaa varsin äänekkäästi, teatraalisesti. Ole näiden kanssa nyt sitten.

”Jotenkin en ole kovin yllättynyt. River ilmeisesti riitaantui ja sinut siis heitettiin sieltä pois?” Tohtori kysyy äänensävyllä joka paljastaa kaikille, että hän näin hän kuvittelikin käyvän.

”Aika pitkälti, kyllä. En ymmärrä niitä brahelaisia.  En minä nyt niin paha ole kuin ne väittävät.” Jack selittää ja hymyilee koko suu virneessä. Voi, kyllä sinä olet ja jopa pahempi.

”Olet sinä, juuri niin paha. Älä unohda, että minä tunnen sinut ja tiedän tapasi.” Tohtori huokailee vieressä. Äänestä on kuultavissa selvää mustasukkaisuutta ja yhtäkkiä koen olevani aivan väärässä paikassa, kolmentana pyöränä tilanteessa jossa ei ole tilaa kuin kahdelle. Juuri noille kahdelle jotka eivät ilmeisesti koskaan ole puhuneet asioitaan halki. Mikä ei sinänsä yllätä minua, en minä muuta oikeastaan odottaisi Tohtorilta. Jotenkin voisin kuvitella, että ihmissuhteet eivät ole Tohtorin vahvinta alaa ja Jack nyt on mitä on, en usko, että hänkään mikään vuoden mies on parisuhteiden osalta. Yritän parhaani mukaan kadota nurkkaan johon nojaan, olla kuin en olisikaan paikalla ja antaa miehille tilaa puhua. Jonkin aikaa tunnun onnistuvan mutta sitten yhtäkkiä Tohtori muistaa läsnäoloni ja vaikenee Jackin suuntaan. Ei sitten, ollaan sitten kaikki vaivautuneita kun sehän on niin kovin kivaa.

”Onko siis kenelläkään mitään tietoa missä River on?” kysyn jotta vaivautunut ja ahdistava hiljaisuus olisi poissa.

”Ei minulla ainakaan, hän jäi Braheen kun minut heitettiin sieltä pois.” Jack vastaa.

”Eikä minulla, viimeisimmät tietoni ovat ne mitä luimme siitä kirjeestä Riverin luona.” Tohtori sanoo nöykäten suuntaani.

”Olisiko meidän sitten seuraavaksi hyvä miettiä tätä kysymystä. Että missä River on?” Mielestäni se olisi nyt seuraava liike. En kuitenkaan ehdi edes sulkea suutani kysymykseni jäljiltä kun Tohtori jo harppoo kohti vankilamme ovea ja ottaa taskustaan ruuvarinsa. Tohtori huitoo sillä ovea kohti aikansa, mutisee jotain itsekseen ilmeisesti koska puhuu niin hiljaa ettemme saa selvää. Katson Jackiin joka vain kohottaa alistuneen oloisesti olkapäitään, kuin sanoen, että ”koita kestää, tätä tämä aina on.” Yhtäkkiä kuuluu pieni kolahdus ja Tohtori astuu pois ovelta. Hän on saanut oven auki.

”Tadaa!” Tohtori astuessaan pois ovelta, selvästi ylpeänä aikaansaannoksestaan. Katsomme Jackin kanssa toisiimme ja sitten Tohtoriin joka ei selvästikään arvosta ettemme ole tämän ilahtuneempia hänen toimistaan.

”Lähdetäänkö tutkimaan löydämme mitään vinkkejä siitä missä olemme ja miksi?” Tohtori mutisee ja on jo puoliksi ovesta ulkona ennen kuin ehdimme edes reagoida siihen, että meille puhutaan. Kiirehdimme perään, Tohtoria ei pare päästää enää itsekseen mihinkään. Jos pitäisimme nyt joukon koossa kun olemma kerran päässeet saman tilaan kertaalleen. Astuessamme ovesta käytävään syttyvät valot, valo häikäisee silmiäni sillä vankilamme valaistus ei ollut erityisen hyvä. Katson ympärilleni ja näen pitkän käytävän, en mitään muuta. Kummassakaan suunnassa ei näy mitään, ei ovia eikä poistumisreittiä. Vain tyhjää käytävää mikä on kummallista. Erittäin outoa tilankäyttöä jos minulta kysytään vaikka tosin epäilen, että minulta ei kysytä. Miehet ovat ehtineet jo hyvän matkaa edelleni kun saan jalkani toimintaan ja kipitän perään. Kuljemme hiljaisuudessa, varovaisesti, käytävää eteenpäin. Mielessäni pyörii paljon kysymyksiä mutta olen kiltisti hiljaa sillä epäilen suuresti, että saisin kysymyksiini vastauksia. Joten säästän kysymykseni toiseen hetkeen, niiden aika tulee  ehkä vielä. Tai sitten on tulematta. Se jää nähtäväksi. Kuljemme suoraa käytävää pitkän matkaa, vankilamme ovi jää kauas taakse mutta edessä ei näy vieläkään muuta kuin tyhjää käytävää joka tuntuu jatkuvan ikuisuuksia eteenpäin. Mikä ihme tämä paikka on. Yhtäkkiä valot sammuvat. Säpsähdän ja tunnen kuinka törmään joko Jackiin tai Tohtoriin, luultavasti jälkimmäiseen koska Jack on minua selvemmin pidempi.

”Varovasti!” Tohtori mutisee ja mutisen takaisin jotain siitä, että on vaikea ennakoida valojen pimentymistä. Mikä on aivan totta. Ennen kuin silmäni varsinaisesti ehtivät sopeutua pimeyteen, valot syttyvät uudelleen. Mitä ihmettä täällä tapahtuu. Tunnen paniikin nousevan sisälläni mutta nyt ei ole tilaa sille, minun on vain kuljettava näiden miesten kanssa eteenpäin ja luotettava siihen, että he huolehtivat minusta. Jatkamme matkaa hiljaisuudessa, tartun kuin vaistonvaraisesti Tohtoria kädestä, haen turvaa ja lohtua. Tohtori puristaa kättäni varovasti, ymmärtää selvästi miksi tartuin siihen ja huokaan hiljaa. Minua ei tällä kertaa jätetä yksin jos sitä voidaan vaan jotenkin välttää. Kuljettuamme matkan joka tuntuu pieneltä ikuisuudelta, tulemme risteykseen jossa käytävä haarautuu oikealla ja vasemmalle. Pysähdymme ja pohdimme hetken kumpaan suuntaan jatkaa. Kummassakaan suunnassa ei näy mitään erikoista, vain tyhjyyttä ja käytävää. Ei siis ole mitään erityistä syystä valita vasenta mutta sinne me Tohtorin perässä Jackin kanssa menemme.  Matkamme jatkuu mutta tällä kertaa käytävälle ilmestyy ajoittain ovia. Ovissa ei lue mitään ja Tohtori avaa niistä jokaisen mutta ne ovat kaikki tyhjiä. Sisältään samanlaisia kuin se jossa meitä pidettiin. Tämä on erittäin kummallinen ja karmiva paikka, täällä on menossa jotain erittäin kummallista. Kukaan ei puhu mitään mutta kaikista meistä huokuu huoli siitä, että mitä me vielä tulemme täällä kohtaamaan. En usko, että tämä retki päättyy hyvin. Tunnen sydämmessäni, että tällä retkellä on vielä ruma päätös ja huomaan miettiväni, että toivottavasti pääsemme kaikki täältä yhtenä kappaleena pois. Pelästyn ajatustani ja tunnen kuinka kehoni läpi menee vilunväristys. Tohtori kääntyy katsomaan minuun ja ravistan päätäni antaakseni ymmärtää, että kaikki on ihan hyvin, hetkellinen kauhukuva vain tunkeutui mieleeni mutta nyt on pakko vain jatkaa matkaa, emme voi muuta.