17

Pöydällä on useita karttoja, vanhoja karttoja. Sanoisin, että noin 1500-luvulta ja Maata käsitteleviä. Mielenkiintoista. Kirjat ovat auki ja pikaisella katsauksella selviää, että ne käsittelevät esihistoriallisia luolamaalauksia. Mistä ihmeestä tässä on oikein kyse, mietin kun haen katseellani puuvillahanskoja sillä en aio koskea mihinkään ilman. Ihmisen käsissä kun on kaikenlaista vahingollista vanhalle paperille. Löydän hanskat ja vedän ne käteeni silmäillen samalla kirjaa, yritän paikallistaa mielessäni mitä kieltä kirjassa käytetään. Ilmeisesti latinaa. Karttojen vieressä pöydällä on kolme valokuvaa, hyvin vanhoja kaikki. Kuvissa on samat luolamaalaukset kuin kirjassa. Otan kuvat yksitellen käteeni ja katson niitä tarkemmin, etsien vinkkejä siitä missä kuvan luola sijaitsee ja miltä ajalta luolamaalaukset voisivat olla. Luolamaalauksia tehtiin pääasiallisesti kivikaudella ja tultaessa metallikausille ne loppuvat lähes systemaattisesti ja äkillisesti. Kuvissa olevat luolamaalaukset poikkeavat suuresti tuntemistani. Kun luolamaalaukset lähes poikkeuksetta yleensä käsittelevät eläimiä, on näissä kuvattuna ihmisiä. Kauniisti maalattuja ihmisiä, kuvista välittyy tunne ja liike. Samoin kuin eläimistä maalatuista kuvista yleensä. Kuvat ovat erittäin poikkeuksellisia ja mietin mistä ihmeestä ne ovat. Kun käännyn ovella jotta kysyisin asiasta Rikkeltä, huomaan, että tämä on poistunut ja olen huoneessa yksin. Ovi on suljettu ja on olettavaa, että sen toisella puolen seisoo cyberman. Olen siis yksin mutta toisaalta olen pitkästä aikaa myös omassa elementissäni. Mikä on ilahduttavaa vaihtelua kaiken sen juoksemisen jälkeen mitä tässä on tehty. Se kun ei ole minulle omiaan, moinen urheilu. Kohautan olkapäitäni, en kyllä tiedä mitä minulta odotetaan ja mitä näistä kuvista pitäisi saada selville mutta huomaan kiinnostukseni heräävän ja vedän ikkunan vierestä alleni tuolin. Istun pöydän ääreen, kuvia edelleen katsellen. Erittäin mielenkiintoista ja erittäin harvinaista, huomaan kuinka sisälläni herää tiedonjano ja haluan tietää lisää näistä kuvista ja luolista ja maalauksista. Lasken kuvat käsistäni ja siirrän huomioni pöydällä olevan kirjaan. Kirja on selvästi vanha, sen huomaa paperin laadusta. Laitan kirjan kiinni, haluan nähdä mistä materiaalista se on valmistettu ja yrittää siten hieman kartoittaa koska se kenties on tehty. Kannessa oleva teksti on kulunut vuosikymmenien ja vuosisatojen saatossa pois, siitä on jäänyt jäljelle vain vaikeasti hahmotettavat ääriviivat enkä saa selvää mikä on kirjan nimi. Sivut ovat selvästi paperia eivätkä esimerkiksi pergamenttia mikä auttaa ajoittamisessa. Kirjaimet viittaavat jonnekin 1700-luvun ja 1800-luvun paikkeillle ja kielenä on osin latina ja osin englanti. Selailen kirjaa rauhallisesti, se on erittäin mielenkiintoinen ja sisältää yllättävän paljon kuvia ollakseen tuolta aikakaudelta. Kuvien painaminen kun on ollut kallista joten niitä näkee vähän tuona aikana. Tässä kirjassa kuvia kuitenkin on ja ne ovat upeita, värikkäitä ja kauniita. Kirjaa on selvästi pidetty hyvin, se on upeassa kunnossa vaikka tokihan aika siinä näkyy mutta kauniilla tavalla. Rakastan vanhoja kirjoja, olen aina rakastanut. Ne ovat yksi monista heikkouksistani ja yksi niistä heikkouksista joista Innis minua aina hellän leikkimielisesti kiusasi sillä en useinkaan kykene vastustamaan vanhojen kirjojen kutsua vaan raahaan ne mukanani kotiin. Mikä on tietyissä tilanteissa muodostunut ongelmaksi koska tila on loppunut kesken. Mutta takaisin asiaan, Raina. Kirja kertoo yhdestä varhaisimmasta luolamaalauslöydöstä, valitettavasti kirjasta puuttuu muutamia sivuja ja tietenkin juuri ne jotka olisivat minulle nyt oleellisen tärkeitä. Eli ne jotka kertovat, että missä nuo luolat ovat mistä nämä kuvat ovat. Koska en näihin kuviin ole koskaan pitkän urani aikana törmännyt, en osaa yhtään arvioida missä ne voisivat sijaita. Luolamaalauksia kun on aika pitkälti pitkin poikin Eurooppaa, menee aikamoiseksi hakuammunnaksi jos alkaisi vain veikkailla jotain. Palaan kuvien pariin ja yritän etsiä niistä jotain vinkkiä mutta turhaudun koska eivät ne paljasta minulle mitään uutta. Käännän siis katseeni karttoihin, ne ovat aikakaudelleen varsin tyypillisiä ja nykyihmisen mielestä hyvin puutteellisia mutta ne kuvaavat hyvin sitä maailmankuvaa joka oli vallalla niiiden tekohetkellä. Kartasta ei kuitenkaan näy vinkkiä luolien sijainnista minkä kyllä arvasinkin. Sehän olisi ollut helppoa ja arvelen, että minua tarvitaan tässä koska tämä ei ole ollut niin kovin helposti ratkaistava palapeli. Mutta minä olen tämän kaltaisen palapelin asiantuntija ja nautin siitä kun saan käyttää aivojani. Olen täysin keskittynyt selailemaan kirjaa ja tutkimaan kuvia kun ovi yhtäkkiä aukeaa ja Rikke astuu takaisin huoneeseen.

”Hei Raina, toivottavasti nautit pienestä älypähkinästämme” hän sanoo hymyillen. Nostan hieman päätäni ja kurtistan kulmiani, mistä tässä nyt on oikein kyse.

”Kyllä nautin. Osaatko sanoa mistä nämä kuvat ovat? Missä tämä luola sijaitsee? Kuka nämä kuvat oikein on ottanut?” kysymykset tulvivat suustani lähes yhtenä ryöppynä. Rikke nauraa.

”Voi kultaseni, niihin kysymyksiin minä oletan, että sinä vastaat ja kerrot minulle.” Asia siis oli kuten arvelinkin, hän ei tiedä sen enempää kuin minäkään.

”Liittyvätkö nämä jotenkin Riveriin?” kysyn kun ajatus tulee mieleeni. Rikke ei vastaa vaan astelee pöydän luo ja katselee pöydälle asetettuja lähteitä.

”En ymmärrä näistä yhtään mitään itse. Siksi ilahduin niin kovin kun kuulin, että sinä matkustat Tohtorin kanssa.” Rikke sanoo katsellen minua arvoituksellisesti.

”Minä en ymmärrä mitä sinä minusta haluat” vastaan haastavasti. En suostu tekemään töitä ellen tiedä mitä minulta halutaan.

”Haluan tietää missä tämä luola on”

”Miksi? Miksi se on sinulle merkityksellinen?” Olen luonnostani epäluuloinen kun kyse tulee amatooreihin ja kuvan kaltaisiin merkittäviin arkeologisiin löytöihin. En halua, että arvokasta esineistöä tai muuta menee vääriin käsiin.

”Sitä valitettavasti en voi kertoa sinulle” En usko, että haluaisitkaan, jatkan lausetta mielessäni.

”Haluat minun siis tekevän sinulle töitä tietämättä miksi sitä teen?”

”Etkö sinä jo esittänyt vaatimuksesi? Että minä päästän teidät pois täältä?” Rikke vastaa kiusoittelevasti.

”Hm. Niin. Mutta haluan silti tietää miksi haluat tietää näistä luolista ja mistä tämä materiaali on käsiisi päätynyt? En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa” ja kiroan saman tien sanojani. Paljastin ehkä yhden ässän ja saan asiaan varmistuksen kun näen jotain välkähtävän Rikken silmissä.

”Niin minä arvelinkin ja niin minulle itseasiassa sanottiin siellä mistä nämä kuvat sain.” Rikke sanoo tyytyväisenä myhäillen. ”Mutta niin, haluan selvittää missä nuo luolat sijaitsevat ja mitä nämä kuvat merkitsevät. Olen antanut kertoa itselleni, että yleensä nämä teidän esihistorialliset luolamaaalauksenne eivät kuvaa ihmisiä tähän tapaan. Onko se oikea tieto?” Hemmetin Rikke, minut on niin helppo saada puhumaan rakastamastani aiheesta ja nytkin huomaan, että minun pitää keskittyä jotta pidän ääneni rauhallisena enkä ala tohkata enempää.

”Kyllä, aivan oikein. Yleensä niissä kuvataan eläimiä ja jos on kuvattukin ihmisiä, on ihmiset piirretty tikku-ukkomaisina mikä on erikoista verraten siihen mielettömään taitoon millä eläimet on kuvattu. Eli taidon puutteesta ei ole voinut olla kyse mutta varmuuttahan me emme luultavasti koskaan saa siihen miksi näin on tehty. Erinäisiä teorioita on esitetty ja erinäisiä tieteellisiä taisteluita on asian tiimoilta nähty ja luultavasti tullaan vielä näkemäänkin. Vankin kannattajajoukko on teorialla, että maalauksiin on koettu liittyvän magiikkaa tai uskonnollisia piirteitä.” Suljen kiltisti suuni ennen kuin alan luennoida tämän enempää asiasta. Olen oppinut, kantapään kautta tosin, että kummasti kaikkia tämä ei kiinnosta läheskään yhtä valtavasti kuin minua. Jollekulle toiselle voisinkin vapaaehtoisesti kertoa enemmän mutta en halua vahingossa antaa Rikkelle jotain tiedonmurua josta on hänelle hyötyä. En ainakaan ennen kuin tiedän mistä tässä on oikein kyse.

”Mielenkiintoista, todellakin.” En osaa tulkita Rikken äänestä, että tarkoittaako hän sitä mitä hän sanoo vai onko äänessä mukana sarkasmia. ”Osaatko arvioida missä tuo luola voisi olla? Mitä jos sanoisin, että haluan sinun käyvän siellä paikan päällä katsomassa näitä maalauksia?” Tuijotan Rikkeä suu auki. Mitä tuo nainen sekoilee, en nyt ole enää yhtään kärryillä.

”Mitä? Että haluaisinko minä nähdä nämä maalaukset itse paikan päällä?” sanon osoittaen kuviin päin.

”niin minä mielestäni kysyin” Rikke vastaa hymyillen jälleen karmivaa hymyään.

”Todellakin haluaisin” päästän sanat suustani ennen kuin ehdin miettiä mitään sen enempiä. Itsehillintä, se on vaikea asia. Kiroan itseäni hiljaa mielessäni, ei pitäisi aina paljastaa kaikkea kaikille. Joskus olisi hyvä pitää ässistään kiinni ja mennä pokerinaamallaan kun sellaisen kerran omaan.

”Noniin. Eli selvitä minulle missä ne ovat niin pääset paikalle.” Rikke sanoo ja kääntyy kannoillaan ja astelee pois huoneesta. Jään tuijottamaan hänen selkäänsä suu auki. Istun alas, en ole varma nimittäin kantavatko jalkani. Päässäni menee edestakaisin noin miljoona erilaista ajatusta enkä tiedä mitä ajatella. Minä, tuolla, mietin kuvia katsellen. Mietin sen tuomia mahdollisuuksia, voisiko näistä kuvista tehdä tutkimusta ja voisinko minä julkaista sen ja voisiko tässä olla nyt se mahdollisuus jota olen odottanut monta vuotta. Mutta sitten iskee vasten kasvoja todellisuus. Eihän minulla ole hajuakaan missä nämä luolamaalaukset sijaitsevat ja se tosiasia, että en ole nähnyt tai kuullut niistä mitä ennen tätä päivää, ei lupaa hyvää sen osalta, että saisin sen selville. Mutta se tietenkin myös rajaa pois tiettyjä tunnettuja luolamaalausten sijaintipaikkoja mutta jättää jäljelle ihan äärettömän määrän paikkoja joissa ne voivat sijaita. Huokaan ja tartun lähimpänä olevaan kuvaan. Yhtäkkiä tunnistan kuvasta jotain. Olen nähnyt tuon luolan suuaukon jossain joskus ennenkin. Minulla ei ole varsinaista valokuvamuistia mutta joskus  tietyt asiat jäävät sen tavoin mieleeni. Kiroan, että en ole kotona ja omassa työhuoneessani jossa voisin käydä läpi tutkimuskirjallisuutta ja etsiä missä se jossain on. Tuijotan kuvaa intensiivisesti, yrittäen saada päähäni missä yhteydessä olen tuon luolansuun nähnyt. Sitten pääni yläpuolella syttyy iso lamppu. Ei helvetti sentään. Ei ei ei. Etsin katseellani josko huoneessa olisi suurennuslasia ja löydänkin sellaisen kirjahyllyn reunalta. Juoksen sinne kuva kädessäni, haluan myös mahdollisimman paljon luonnonvaloa tässä tilanteessa. Katson kuvaa. Kyllä, toden totta. Minä olen käynyt tuolla. Innisin kanssa, meidän viimeiseksi jääneellä matkallamme. Meidän yhteisellä työmatkalla jolla minä tein kaivauksia ja Innis kirjoitti pienessä mökissämme. Kuten me aina naurettiin, että tekisimme joskus vielä. Paitsi, että silloin puhuimme, että tämä tapahtuisi Pompeijissa. Mutta me olimme menneet Serbiaan. Pienelle paikkakunnalle pohjoiseen josta oli tehty lupaavia kivikautisia löytöjä ja jonne minunkin yliopistosta lähti pieni tutkimuskunta tekemään pelastuskaivauksia sodasta huolimatta. Jalkani tärisevät ja valun lattialle, selkä seinää vasten. Tuijotan kuvaa mutta en oikeasti näe sitä enää. Muistot valtaavat mieleni enkä kykene ajattelemaan mitään, kaikki vain jotenkin vyöryy ylitseni ja tunnen lähes fyysistä kipua tuskasta joka palautuu yllättäen mieleeni. En kykene tähän nyt, mietin ja lasken kuvan käsistäni. En nyt, en yksin. Mutta kipu ei minua kuuntele vaan jatkaa jylläämistään ja tapahtumat palaavat mieleeni hyvin elävinä muistikuvina. Muistan tuoksut, muistan äänet, muistan kaiken. Tunnen kuinka kyyneleet valuvat pitkin poskiani ja tiedän, että on aivan turha yrittää pyristellä niitä vastaan. Tärisen ja itken, heijaan itseäni edestakaisin ja yritän pysäyttää täysimääräistä paniikkikohtausta. En kykene tähän, haluan huutaa ja kiroilla mutta en tiedä kuka huutoni kuulisi ja josko kukaan tulisi luokseni apuun. En tiedä kuinka kauan istun siinä lattialla ja hätkähdän kun ovi aukeaa ja näen, että siitä astuu sisään nainen. Vittu sentään jos se on Rikke, en kykene puhumaan sen kanssa nyt. Mutta kyynelien täyttämien silmieni läpi näen, että ovelta luokseni kiiruhtaa Unnur.

”Ei hätää pikkuinen” hän sanoo ja kietoo kätensä ympärilleni. En tiedä miten hän on puhunut itsensä paikalle mutta en jaksa edes miettiä moista, olen vain äärettömän kiitollinen siitä, että hän on siinä. Nojaan hänen ja itken, suorastaan ulisen. Kastelen Unnurin paidan olkapään kyynelilläni ja kuolalla. Onpas viehättävää. Tuntuu hyvältä päästää kaikki ulos, olla vain ja itkeä. En tiedä meneekö tämä tuska todella koskaan ohi mutta ehkä se taas asteen helpottuisi. Ehkä, niin minä ainakin kovin toivon sillä en tiedä kuinka kauan jaksan tätä enää. En tiedä kuinka kauan kykenen elämään tämän tuskan kanssa.

”Miten sinä pääsit tänne?” kysyn itkunsekaisella äänellä, pyyhkien naamaani hihansuuhuni. Tapa jota äitini vihasi kun olin pieni. Anteeksi äiti, nyt ei vaan satu olemaan nenäliinaa tarjolla.

”Sain aavistuksen, että et voi hyvin ja vaadin saada tulla avuksesi. Sanoin, että et kykene tekemään töitä ellen pääse tänne ja se tepsi.” En ihmettele, Rikke selvästi halusi minun tekevän työni loppuun kunnialla. Nyt en vain tiennyt kykenisinkö. Tunsin taas kivun vihlauksen. Se viilsi syvältä, todella syvältä. Olen äärettömän kiitollinen Unnurille joka tuli taas avukseni vaikkei siihen ollut mitenkään velvoitettu. Ihana ihminen tuo nainen.

”Kiitos. Hetken luulin, että hajoan siihen paikkaan ja romahdan. Kuten taisinkin tehdä jollain tavalla. Mutta niin, ymmärrät varmaan mitä tarkoitan.” En edes yritä hymyillä sillä tiedän, että en siihen kykene. Nyt ei irtoa, ei niin millään. Unnur puolestaan hymyilee rauhoittavasti eikä vaadi minua kertomaan mistä on kyse, istuu siinä vieressäni ja on hiljaa. On vain siinä.

”Minä olen ollut tuolla. Ja nyt minulta odotetaan, että palaan sinne. En tiedä voinko. Vannoin joskus, että en palaa sinne ikinä. Kai se oli jonkinlainen yritys sovittaa jotain.” Sanat tulevat suustani hiljaa, yksi kerrallaan hieman takelellen. Unnur ei sano mitään, ei kysy mitään. Ei odota minulta mitään mitä arvostan juuri nyt äärettömän paljon sillä en kykene mihinkään muuhun kuin siihen, että keskityn hengittämiseen. Ja sekin tuntuu olevan haastavaa. Voihan helvetti tätä elämää. Ei tästä tule mitään, ei niin yhtikäs mitään. Tartun uudestaan valokuvaan, kaikesta huolimatta varovasti koska tietyt asiat ovat minulla niin selkärangasssa etten edes aina huomioi tekeväni niitä. Kuten se, että miten kohdellaan vanhoja kuvia ja karttoja ja muita. Katson kuvaa, en tiedä mitä kuvittelen sillä saavuttavani. Haluan kai jotenkin vielä varmistua siitä, että kyseessä on todella se miksi sitä luulen. Mutta on se, tästä yleiskuvasta luolan suusta sen tunnistan.

”En tajua miksi minä en aikoinani löytänyt tuolta luolasta näitä maalauksia. Kävin siellä useita kertoja ja tein koekuoppiakin siellä.” Pohdin ankarasti mitä niistä koekuopista oli löytynyt vai löytyikö mitään. Ja kiroan taas, että olen täällä enkä kotona koska kotona voisin vetää esiin jostain varaston nurkasta kaivausraporttini ja muistiinpanot kaivaukselta ja varmistaa asian sen sijaan, että joudun nyt olemaan haparoivien muistikuvieni varassa. Koska mieleeni ei muista mitä niistä koekuopista olisi löytynyt, tulen tulokseen, että ne eivät tuottaneet mitään tulosta. En ainakaan muista, että olisimme kaivaneet itse luolassa ja jos koekuopista olisi löytynyt jotain, olisimme niin tehneet.

”Aina ei näe kaikkea, ei vaikka olisi kuinka lähellä” Unnur sanoo hellästi.

”Niin. Mutta sitä ei halua myöntää, että on seissyt paikalla jossa on kenties yksi suurimmista tämän vuosituhannen kivikautisista löydöistä ja ei ole nähnyt sitä. Ammattiylpeyteni kokee tässä kovan kolauksen jos tämä on totta.” Miksei olisi. Tokihan on pieni mahdollisuus, että kyseessä on eri paikka mutta mitä enemmän tuijotan kuvaa, sitä vakuuttuneempi olen, että tuolla me olimme.

”Ymmärrän.”

”En kykene uskomaan tätä todeksi. Tämänkaltaisia luolamaalauksia ei tunneta yhtään, tämä on mieletön löytö jos se on oikeasti olemassa. En tajua miten kukaan meistä ei nähnyt sitä vaikka kävimme kyllä luolan hyvin tarkkaan aikanaan läpi.”

”Sanoit, että olet ollut siellä? Saanko kysyä koska?” Huokaan. Arvasin, että tämä olisi tulossa, että enenmmin tai myöhemmin joutuisin puhumaan siitä, että olen ollut tuolla ja miksi olen ollut siellä.

”Kyllä, kaivoimme siellä seitsemän vuotta sitten. Tai oikeammin kahtena kesänä olimme siellä kaivamassa. Sieltä löydettiin iso kivikautinen asuinpaikka jota oli kaivamassa ja tutkimassa useita tutkijoita eri puolilta maailmaa. Muun muassa minä ja kollegani. Sieltä löytyi upeita esineitä ja saimme paljon uutta materiaalia. Valitettavasti en vain koskaan kyennyt julkaisemaan omia löydöksiäni. ”Niin, elämä oli tullut väliin ja vei minulta mahdollisuus yhteen hienoimmista artikkeleista ja julkaisuista urallani. Toki voisin ne vieläkin kirjoittaa mutta en tiedä kykenisinkö vieläkään.

”Mikset julkaissut tutkimuksiasi?” Unnurin äänessä oli jokin sävy joka sai minut aavistelemaan, että hän oikeastaan kyllä tiesi vastauksen mutta halusi kuulla sen minulta itseltäni. Että hän halusi saada minut puhumaan asiasta. Mitä en todellakaan halunnut tehdä mutta jonka tiesin ainoaksi mahdollisuudeksi päästä pois tilanteesta. Unnur vaikutti nimittäin naiselta joka ei antaisi periksi ennen kuin olisi saanut minut puhumaan.

”Tapahtui asioita jotka saivat elämäni pois raiteiltaan ja tutkimuksen julkaisu tuntui hyvin vähäpätöiseltä seikalta siinä kohtaa. Tuli muuta ja sitten se vain jäi. Ja kyllä, tiedän, että haluat minun kertovan mitä tapahtui mutta en tiedä kykenenkö. En ole puhunut niistä tapahtumista kovinkaan monelle enkä kovinkaan usein, ne haavat ovat vieläkin niin auki etten kykene.” Huomaan, että hengitykseni kiihtyy taas ja paniikki yrittää nousta pintaan. Unnur tarttuu minua hellästi kädestä ja käskee hengittämään ihan rauhassa, ei ole kuulemma mitään hätää. Helppo se on hänen sanoa, ei tässä pyydetä häntä kertaamaan ehkä elämänsä raskainta ja kipeintä kokemusta. Kuitenkin jollain oudolla tavalla luotan tuohon naiseen vaikka olen yleensä varsin varovainen vieraiden ihmisten seurassa, en tykkää puhua itsestäni ihmisille joita en tunne. Varsinkaan niistä ikävistä, kivuliaista asioista. Kuten nyt aion tehdä.

”Meillä oli Innisin kanssa haave, että jonain päivänä me lähdemme Pompeijiin yhdessä. Hän kirjoittamaan ja minä kaivamaan. Se ei toteutunut koskaan mutta kun tuli mahdollisuus lähteä Serbiaan, kysyin jos Innis haluaisi lähteä mukaan. Siellä kun kuitenkin on kaunista ja meille tarjottiin asuttavaksi vanhaa villaa jossa Innis voisi kirjoittaa. Se olisi eräänlainen irtiotto kummallekin normaalista arjesta ja se tilaisuus mistä olimme aina haaveilleet” Hymyilin muistolle. Muistan kuinka innoissaan Innis oli ollut mahdollisuudesta lähteä mukaan, miten innoissamme olimme suunnitelleet aikaamme Serbiassa. Siinä vaiheessa kummallakaan ei ollut mitään ajatusta siitä miten erilaiseksi todellisuus siellä muuttuisi ja en tiedä olisimmeko lähteneet sinne niin kevyin mielin jos olisimme tieneet. Josko olisimme lähteneet lainkaan. Mutta turha sitä on jossitella näin jälkikäteen, me teimme lähtöpäätöksen perustuen niihin tietoihin mitä meillä oli päätöksentekohetkellä.

”Alku meni loistavasti, minä viihdyin kaivauksella ja teimme loistavia löytöjä alusta asti. Innis puolestaan inspriroitui mielettömästi villasta ja sai kirjoitettua upeita tekstejä. Elämä hymyili eikä olisi voinut olla ihanampaa. Mutta asiat muuttuivat varsin yllättäen kun Serbiassa puhkesi sisällissota toisena kaivausvuonna. Päätimme tutkimusporukan kesken, että pyrimme suorittamaan kaivaukset loppuun mahdollisimman nopealla aikataululla koska turvallisuuttamme ei voitu taata. Halusimme kuitenkin tehdä ne loppuun sillä paikasta tehdyt löydöt antoivat vihjeitä siitä, että se olisi merkityksellinen tutkimuksellisesti. Hyvin merkityksellinen. Puhuimme asiasta tietenkin myös Innisin kanssa ja päätimme yhdessä, että jäämme. Varsinaista suoraa uhkaa ei ollut joten emme osanneet pelätä. Vaikka olisi pitänyt. Helppohan se toki on sanoa tämä näin jälkikäteen kun tietää mitä tapahtui.” Huokaan ja nousen, haluan hieman etäisyyttä toiseen nyt. En kykene tähän jos en saa sitä pientä välimatkaa. Sillä en tiedä miten kestän jos minuun nyt kosketaan, pelkään, että romahdan kokonaan. Ja haluan välttää sitä viimeiseen asti. Nyt ei ole aikaa sille. Monestakaan syystä.

”Oli kaivausten viimeinen viikko kun sisällissota kiihtyi ja taistelut alkoivat lähestyä meitä uhkaavasti. Turvallisuudesta piti huolehtia aivan toisin kuin tähän asti, emme esimerkiksi poistuneet kaivauksilta yksin tai villasta myöskään. Moni lähetti mukana seuranneen puolisonsa edeltä kotiin mutta Innis ei suostunut lähtemään yksin, sanoi, että ei jätä minua sinne yksinäni toilailemaan. Kuulemma pääsisin varmasti hengestäni jos jäisin yksinäni.” Hymyilen hiukan muistolle surullisesti, kuulen yhä mielessäni sen keskustelun jonka kävimme silloin ja Innisin päättäväisen äänensävyn. Ei siinä auttanut kinata, se olisi ollut täysin turhaa.

”Toiseksi viimeisenä kaivauspäivänä maailmani romahti. Kesken työskentelyn minua huudettiin lähes hysteerisesti pitkin kaivauksia kaivausjohtajan toimesta. Charlie käski minun jättää työt sikseen ja hypätä kanssaan autoon, hän ei suostunut kertomaan mitään muuta kuin, että Innis oli viety sairaalaan. Voinet kuvitella, että mielessäni meni kaikenlaisia kauhukuvia siitä mitä on tapahtunut. ” Matka sairaalaan kesti mielestäni tunteja vaikka tosiasiassa Charlie ajoi niin kovaa, että olimme paikalla suurin piirtein vartissa. Ikinä koskaan vartti ei ole kuitenkaan kestänyt niin kauaa.

”En kuitenkaan ehtinyt ajoissa.” Kyyneleet valuvat poskilleni ja nojaan käsilläni ikkunalautaan. Nyt Raina, keskityt hengittämiseen. Ei tarvitse tehdä muuta kuin hengittää. Tunnen kuinka Unnur tulee viereeni ja silittää hiljaa selkääni. Ei sano mitään mutta ei tarvitsekaan, lohduttaa paljon, että hän on siinä.

”Otan osaa menetykseesi” sanoo Unnur hiljaa.

”Tulin paikalle ehkä kaksi minuuttia liian myöhään. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Innis oli ilmeisesti lähtenyt kävelylle jotta saisi taas kirjoittamisen rullaamaan vielä niinä viimeisinä hetkinä jotka oli käytettävissä Serbiassa. Hän oli kuitenkin osunut keskelle taistelua. Villan lähettyvillä ei pitänyt olla taisteluita ja siell piti olla turvallista mutta valtion armeija oli kuitenkin siellä väijymässä kapinallisia. Ja ilmeisesti, tästä ei koskaan saatu selvyyttä, Innisiä oli luultu kapinalliseksi. Häneen oli osunut useita laukauksia.” Tästä oli jo seitsemän vuotta mutta silti kipu on yhä yhtä kova kuin sinä hetkenä kun lääkäri kertoi minulle, että Innis oli menehtynyt juuri ennen kuin saavuin paikalle. Unnur ei sano mitään, on vain siinä. Tartun häntä kädestä, haluaisin kiittää häntä mutta sanat eivät tule ulos suustani. Hän kuitenkin ymmärtää tarkoitukseni ja nyökkää minulle hiljaa. Seisomme hetken hiljaisuudessa katsellen ikkunasta.

”Rikke vaatii, että menen sinne nyt. En tiedä mitä hän haluaa sieltä mutta ilmeisesti paikassa on jotain arvokasta koska hän on valmis näkemään näin paljon vaivaa sen eteen.”

”Kykenetkö sinä palaamaan sinne?”

”En tiedä. Mutta toisaalta, en tiedä onko minulla vaihtoehtojakaan. Jos vaihtoehtona on jäädä tänne vangiksi tai yrittää vapautua Rikken vallasta, olen valmis taistelemaan selvitäkseni jälkimmäisestä.” Unnur nyökkää. Taas tuntuu siltä, että hän tietää enemmän kuin minä ja se on hieman häiritsevää. Mutta sille en nyt voi mitään, sen kanssa on vain elettävä, yritettävä unohtaa se ja mennä eteenpäin.