24

Yllätyn suuresti kun huomaan seisovani omassa pihassani. Katselen ympärilleni jokseenkin epäuskoisena mutta kyllä, tämä on oma taloni ja oma pihani. Hymy syttyy hitaasti mutta varmasti kasvoilleni. Olen selvinnyt kotiin. Käännyn ja halaan Tohtoria. Joka mutisee jotain, että oikeasti minun tulisi halata Jackia mutta en välitä siitä nyt. Tohtori on kuitenkin se joka minut tänne toi ja joka myös minut täältä vei. Jack kaappaa minut syleilyynsä kun irrottaudun Tohtorista ja halaa minua, hihitellen jotain mustasukkaisuudesta mutta en saa selvää mitä toinen mutisee. Ei se mitään, olen kotona ja elossa.  Tohtori hymyilee meille, selvästi tyytyväisenä itseensä.

”Mitä siellä oikein tapahtui?” Kysyn Tohtorilta.

”Me keskustelimme.” Onpas informatiivinen vastaus.

”Ja sitten päätit juosta Tardikseen ja katsoa selviämmekö me juoksusta? vai?”

”Jotain sen suuntaista. Mutta täällä ollaan! Taas! Onpas sinulla kiva talo, en kauheasti ehtinyt katsella sitä kun viimeksi kävimme täällä.” Tohtori vaihtaa hienosti puheenaihetta. Seuraan Tohtorin katsetta ja huomaan, että olohuoneen ikkunaan on tullut pieni pää. Mauno! Voi ei, toisella on varmaan ollut kauhea ikävä. Vaikka sanovat ettei koirilla ole ajantajua, että on sama onko poissa minuutin vai viikon. Silti uskon, että toisen on ollut kova ikävä kun olen ollut monta päivää poissa. Hihkaisen ääneen ja huidon ikkunaan ja samassa jo juoksen ovelle. Kaivan taskustani avaimia, kiroan mielessäni, että pitää raahata mukana niin montaa avainta koska en taaskaan löydä kotiavainta niin äkkiä kuin haluaisin. Vihdoin ovi aukeaa ja kuulen tuulikaapin oven takaa tuttua uikutusta. Avaan oven ja sieltä ilmestyy pieni, iloinen koirapoika. Kovin huisputtavainen ja onnellinen siitä, että häntä ei ole unohdettu sinne yksin ikiajoiksi. Polvistun ja saan noin miljoona pusua. Lässytän jotain täysin päätöntä maunolle ja kuulen kuinka takani minulle nauretaan mutta en välitä siitä. Juuri nyt välitän vain siitä, että olen kotona. Ehjänä, yhdessä palassa ja elossa. Sillä kaikkina hetkinä se ei ole ollut mitenkään itsestäänselvää, että tämä päättyisi näin. Mauno kyllästyy minuun kun huomaa taaempana seiskoskelevat miehet ja ryntää tervehtimään näitä. Jään seisomaaan siihen, katsomaan kuinka Jack nauraa Tohtorille joka leikkii jo hippaa Maunon kanssa. Pöhköt. Katseeni tavoittaa Jackin katseen ja hetken, piinallisen hetken ajan en tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. En tiedä voiko suhteemme jatkua, onko meillä yhteistä tulevaisuutta. Mutta kun Jack kävelee luokseni ja ottaa minua kädestä, hymyilen. Nauramme yhdessä Tohtorille ja Maunolle. Toiset ovat niin iloisia. Seisomme siinä kunnes Tohtori käskee Mauno palaamaan luokseni ja kumma kyllä, ehkä ensimmäistä  kertaa eläissään Mauno ymmärtää ja tulee viereeni istumaan.

”Jack, pidä huolta Rainasta ja Raina, koita sinä vähän katsoa Jackin perään.” Tohtori sanoo ja vetää perässään Tardiksen oven kiinni ennen kuin ehdimme reagoida mitenkään.