4

Tohtori ojentaa minulle Tardiksen kaapista löytyvän takin ja sanoo, että ulkona saattaa olla kylmä. Kun astun ovesta ulos, huomaan hänen olleen oikeassa sillä ulkona on lunta. Lapsenmieleni herää ja heittäydyn maahan, teen lumienkelin mikä saa Tohtorin tuijottamaan minua nauraen. Tohtori kaatuu viereeni ja tekee myöskin enkelin. Kapuan pystyyn, puristelen lunta vaatteistani ja hetken mielijohteesta heitän Tohtoria lumipallolla. Päin naamaa. Ha, kerrankin osuin, yleensä sihtini on aivan kelvoton. Käymme hetken lumisotaa, tuntuu hyvältä jättää taakse murheet ja uhat ja olla vain. Rennosti, nauraa, pitää hauskaa. Nauran niin, että vatsaan sattuu ja kyynelet valuvat poskilla. Pakkanen saa kyyneleet jäätymään kiinni naamaani mutta sillä hetkellä sekään ei haittaa. Nautin naurusta, siitä on liian kauan kun olen nauranut näin. Aivan liian kauan. Työnnän mieleni taustalle ne ajatukset jotka yrittänyt nousta aktiiviseen tajuntaani, nyt ei ole oikea aika niille. En kykene, en halua miettiä niitä nyt. On muutakin mietittävää ja murhetta ihan tarpeeksi. Kuten ne cybermanit. Ja kirja. River ja kirje. Tämä tuntuu huonolta tieteisromaanilta eikä lainkaan todelliselta. Tohtori puristelee lunta vaatteistaan, ilmeisesti lumisota päättyy ja on aika palata sorvin äärelle. Puristelen itsekin vaatteeni lumesta, huomaan lumessa pyörimisen huonot puolet sillä housuni ovat polvista märät ja takki myös osin kostea. No, se on sellaista.

”Jaksatko kävellä?”

”Riippuu  matkasta. En maratonia mutta kyllä useamman kilometrin.” Olen viime aikoina petrannut liikunnan saralla, kun ei ole ollut muutakaan ja jaksan kyllä. Olenhan tänäänkin jo juossut reippaasti. Pakko on hyvä motivaattori. Tohtori viittoo minua seuraamaan ja alkaa astella kohti horisontissa siintävää kylää. Minulla ei ole mitään ajatusta siitä missä olemme tai missä ajassa olemme. Ehkä sillä ei ole väliä, taitaa olla paras, että minä vain kuljen mukana ja annan Tohtorin hoitaa asioista tietämisen ja päättämisen. Hän tietää sentään jotain tilanteesta ja siihen liittyvistä olosuhteista, toisin kuin minä joka olen aivan pimennossa kaiken suhteen. Yritän luottaa siihen, että Tohtori tietää mitä tekee, vaikka se onkin välillä vaikeaa.

”Kuule. Voisitko kertoa minulle mitä me tehdään täällä? Ihan vaan ajattelin, että olisi jotenkin turvallisempi olo jos olisin vähän edes tietoinen siitä missä olen ja niin.”

”Etsimme kirjaa. Ja tietoja Riveristä. Eikös se nyt ole aika selvää?” Kuvittelenko vain vai kuulostaako Tohtori turhautuneelta. Taidan kuvitella. Siinähän turhautuu, itse ei suostu puhumaan ja kertomaan mitään.

”No tuon verran itsekin osasin päätellä. Mutta siis, onko jotain erityistä syytä miksi tulimme tänne? Mikä paikka tämä sitten ikinä lieneekin.”

”Täällä me tapasimme viimeisen kerran Riverin kanssa. Niin, että minä muistan tapaamisen. Tai siis, että se tapahtui minun aikajanassani viimeksi. Äh, hemmetin vaikeaa. Ymmärrät varmaan kuitenkin mitä tarkoitan. Ajattelin, että täällä saattaisi olla viestiä Riveriltä tai kenties jotain johtolankoja siitä kuka tietää meistä.”

Okei, nyt tiesin siis vähän enemmän.

”Mutta mikä paikka tämä on?” Olimme saapuneet kylän laitamille. Paikka näytti lähes autiolta, talot tyhjiltä eikä ikkunoissa ollut verhoja, kaduilla ei kulkenut ketään. Ei autoja, ei ihmisiä, ei eläimiä. Kohtalaisen freaky.

”Vuorelma.”

”Asuuko täällä ketään? Kaikki näyttää niin tyhjältä ja autiolta.” Katselen ympärilleni, edes lumessa ei näy jälkiä meidän jättämiemme lisäksi.

”Ei enää. Tämä autioitui pari sataa vuotta sitten kun tämä lumi tuli tänne jäädäkseen. Asukkaat eivät sopeutuneet asumaan lumen kanssa joten lähtivät muualle. Ajoittain täällä on kuitenkin nähty vierailijoita, Oodeja. Mutta ei viimeiseen 50 vuoteen kuitenkaan ketään.”

”Paitsi sinä ja River?” kysyn.

”Niin.”

”Mikä teidät tänne toi?”

”Sattuma.”

”Mitä. Itse olet sanonut ettet usko sattumaan! Nyt kyllä selität.”

”Tai no siis minuthan tänne toi Tardis. Riveristä en oikeastaan tiedä miten hän tänne viimeksi päätyi, hän oli täällä kun saavuin. Silloin täällä oli Oodeja.” Muistelen mitä tiedän Oodeista. Helposti tehty sillä en tiedä niistä paljonkaan. Muistan naamassa olevat lonkerot ja kädessä olevan pallon. Jonka niistävät ja joka on aivot. Kirjaimellisesti siis niistävät aivonsa ulos ja naurahdan mielikuvalle. Tohtori katsoo minuun kysyvästi mutta huidon kädelläni antaen ymmärtää ettei kyseessä ole mikään oleellinen asia.

”Oletanko oikein jos oletan, että Oodit ovat poissuljettu vaihtoehto tämän paskan takana olevaksi tahoksi?” Kuvani niistä ei oikein vastaa tätä kaikkea mitä olemme vastaanottaneet.

”Kyllä. Oodit ovat rauhantahtoisia, eivät he halua minulle pahaa enkä usko, että kukaan pystyisi edes manipuloimaan heitä siihen. Mutta valitettavasti vaihtoehtoja on vielä monen monta jäljellä.” Niin, ajan valtiaalla on paljon vihollisia ja diipadaapa. Ei pidä käsittää nyt väärin, ymmärrän kyllä tilanteen vakavuuden mutta hermoilleni käy, että minua ei pidetä tasa-arvoisena kumppanina. En yleensäkään ole hyvä olemaan sivussa ja nyt kun asiat tulevat näin lähelle omaa nahkaani, olen siinä erittäin huono.

”Mihin Oodit nyt ovat menneet?”
”En tiedä. Luultavasti kotiplaneetalleen tai palvejoiksi jonnekin toisaalle. Tällä planeetalla on kyllä muita kyliä ja kaupunkeja joissa asutaan, luultavasti ovat menneet johonkin niistä.” Nyökkään. Muistelinkin jotain palvelijastatusta koskien Oodeja.

”Mutta mitä nyt? Mekö vain seisomme täällä ja odottamme jotain ihmettä? Vai heilutammeko me tai oikeammin siis sinä taas sitä ruuvimeisseliä joka kertoo meille suuren totuuden?” Äänessäni saattaa olla pientä sarkasmin sävyä mutta se  menee Tohtorilta täysin ohi.

”Mitä, väheksytkö ruuvimeisseliäni! Se on pelastanut minut ja monen muun pulasta useammin kuin osaat kuvitellakaan. Se on varsin hyödyllinen.” Tohtorin äänessä kuuluu ylpeys ja hymyilen. On se aika hassu.

”Juujuu.” Myötäilen, se lienee parasta nyt.

Olemme molemmat hiljaa, katsellen edessämme avautuvaa  kylämaisemaa. Tyhjiä taloja, tyhjiä katuja. En ymmärrä mitä me täällä aiomme saavuttaa mutta menen mukana kun Tohtori lähtee eteenpäin, ilmeisesti se tietää mitä tekee koska askeleet ovat varsin määrätietoiset ja suuntaavat kohti kylän keskustassa olevaa pientä mökkiä.Tuo mökki on pienempi kuin muut ja sen ikkunoissa ei ole verhoja, kuten ei muissakaan taloissa ole. Koonsa lisäksi se ei näytä eroavan mitenkään muista taloista ja mökeistä. Tohtori huitoo ovella ruuvarillaan ja pääsemme sisään. Sisällä on pölyistä, täällä ei ole kukaan ollut pitkään aikaan. Huonekalut on peitetty lakanoilla ja niiden päälle on laskeutunut pölyä. Seinissä näkyy hämähäkin seittejä ja kavahdan, hämähäkit ovat fobialistallani korkealla. Jopa ihan pienet, pelottavia kaikki. Vihaan ja pelkään. Huomaamattani asetun lähemmäs Tohtoria, en halua saada yhtään hämähäkkiä niskaani. Askelistamme jää huoneiden lattiaan jälkiä, vaatteistamme tippuu vettä joka sekoittuu lattialla olevaan pölyyn muodostaen pisarakuvioita. Ravistelen itseäni, en ole täällä ihmettelemässä luonnon tekosia vaan etsimässä jotain. Tai no, minä en ole, minä olen vain seurana ja välttämättömänä pahana, ilmeisesti. Tohtori käy systemaattisesti läpi jokaisen huoneen, hiljaa sanaakaan sanomatta. Huitoo välillä ruuvimeisselillä ja tuhahtelee mutta ei kerro mitä miettii. Aikansa käveltyään ympäri taloa hän kohauttaa olkapäitään ja suuntaa kulkunsa ulko-ovelle. Tässäkö tämä nyt oli? Kävelyä tyhjässä talossa pölyn keskellä? Tätäkö varten minut tuotiin tänne? Ajatukseni kuitenkin keskeytyy kun kuulemme molemmat ulkoa askelia. Lumi narisee. Jähmetymme, tuijotamme ensin toisiamme ja sitten kuin yhteisestä sopimuksesta, ryntäämme ovelle ja Tohtori laittaa oven lukkoon. Nojaamme oveen ja yritämme kurkkia ulos ikkunasta niin, että emme näy ulos. Todennäköisesti onnistumme tässä erittäin huonosti sillä seuraavassa hetkessä ikkunasta tulee läpi luoti. Tai oletan, että se on luoti. Pamaus on ainakin kova ja ohi lentävä esine pieni. En ehdi analysoida tilannetta ennen kuin tilanne toistuu. Ja toistuu. Sekoan laskuissa viidennen laukauksen jälkeen. Joku siis ulkopuolella tietää meidän olevan sisällä ja haluaa mitä ilmeisemmin meidät hengiltä. Mutta kuka, eihän täällä pitänyt olla ketään!

”kun sanon nyt, juokse tardikselle.” Tohtori kuiskaa korvaani hiljaa laukausten välissä. En meinaa kuulla mitään, laukaukset menevät sen verran läheltä korvaani, että tunnen kuuroutuvani. Nyökkään sillä en luota siihen, että kykenen puhumaan. Laukauksia tulee ja tulee, miten kukaan voi pystyä ampumaan näin paljon ilman, että ammukset loppuvat tai asetta pitää ladata välillä? Vaikka eipä tuolla niin väliä ole, tärkeintä taitaa nyt olla pysyä hengissä ja juosta. Tohtori avaa oven lukon mikä synnyttää uuden laukauskuuron, ampuja on siis niin lähellä meitä, että kykenee kuulemaan mitä talolla tapahtuu. Pelottava ajatus. Miten ihmeessä minä muka tästä nyt juoksen turvallisesti Tardikselle jolle on kuitenkin ainakin kilometrin verran matkaa? Yritän hengittää rauhallisesti sisään ja ulos, Tohtori tietää mitä tekee ja pitää minusta huolen. Päätän niin. Ei tuo anna minun kuolla. Hölmö se saattaa olla mutta ei se niin tyhmä ole kuitenkaan. Toivottavasti. Tekee mieli rukoilla mutta en tiedä mitä se hyödyttäisi. En ole koskaan uskonut Jumalaan enkä usko, että nyt on aika aloittaa. Olen niin keskittynyt omiin ajatuksiini, että en ensin kuule kun Tohtori huutaa korvaani, että ”NYT! JUOKSE!” vaan hänen tarvitsee toistaa sanansa kahdesti ennen kuin saan itseni liikkeelle. Tohtori avaa oven, työntää minua hellästi selästä ja huutaa jotain käsittämätöntä sille joka meitä uhkaa. Minä en jää kuuntelemaan mitä, en edes ymmärrä mitä kieltä Tohtori nyt puhuu vaikka Tardiksen pitäisi kääntää kaikki. Juoksen, juoksen kuin henkeni edestä. Koskaan ennen en ole juossunut näin kovaa, lumi narskuu jalkojeni alla ja pelkään kaatuvani mutta silti vain juoksen. Juoksen kunnes saan otteen Tardiksen ovesta jonka vedän auki ja suurinpiirtein kaadun ovesta sisään. Rojahdan lattialle enkä ehdi kerätä itseäni ennen kuin Tardiksen ovi aukeaa uudestaan ja ovesta sisään rämähtää Tohtori joka painelee suoraan komentopaneelille. Ilmeisesti meillä on kiire pois. En pane vastaan, mitä pikemmin pääsemme jonnekin missä ei ammuksella, sen parempi minulle.