5

Yritän koota ajatuksiani mutta se on vaikeaa sillä päässäni risteilee aivan liikaa kaikenlaista juuri nyt. Arkeologit eivät yleensä elä ihan näin hurjaa elämää enkä ole tottunut moiseen riehumiseen ja jatkuvaan vaaraan. En ole ennen nähnyt ketään tapettavan silmieni edessä eikä minua ole ennen ammuttu. En myöskään ole ennen matkannut ajassa. Paljon ensimmäisiä asioita tänään. Sanoisin jopa, että aivan liikaa. Olisin voinut jättää muutaman niistä kokematta ja olla elämääni täysin tyytyväinen. Ei minun elämni ennen tätä mitään kovin jännittävää ollut mutta en minä siitä piitannut, olin tyytyväinen. En sano, että se on ollut täydellistä koska ei se sitä ole ollut. Kaukana siitä ajoittain mutta aina on selvitty ja eteenpäin menty. Toistaiseksi ainakin vaikka on ollut hetkiä jolloin en ole ollut ihan varma siitä mitä tuleman pitää. Mietin kaipaako minua kotona kukaan muu kuin Mauno. Koska olen tällä hetkellä apurahalla tekemässä post doc-tutkimustani, teen sitä pääosin kotoa etätyönä sillä tutkimuksessa on menossa se puuduttavin vaihe eli aineiston analyysi. Minulla on tiettyjä velvollisuuksia yliopistolla, lähinnä opiskelijoiden ohjausta ja muutaman kurssin vetämistä mutta ne eivät vaadi läsnäoloani välttämättä edes joka viikko. Kaikki lienevät tottuneen viimeisten muutaman vuoden aikana siihen, että viihdyn enemmän omissa oloissani enkä ole yhtä sosiaalinen kuin ennen joten tuskin ihmettelevät jos en ilmesty kahvipöytään aamuisin. Mauno minua luultavasti eniten kaipaa. Voi pientä, toivottavasti poika älyää pissata vaikka kodinhoitohuoneen lattialle jos tulee hätä. Mauno on minulle lapsenkorvike, en häpeile myöntää sitä. Hemmottelen koiraa ajoittain ehkä liikaakin mutta toisaalta, ei minulla ole ketään muutakaan jota hemmotella. Yhdessä olemme nähneet ja kokeneet paljon. Minun pieni hassu koirapoikani ja minä. Hymyilen kun mietin Maunoa tunkemassa kainalooni aamuisin kun se haluaa huomioita.

”Oletko kunnossa?” Säpsähdän, olen uppoutunut täysin omiin ajatuksiini enkä osannut odottaa, että Tohtori avaa keskustelun. Ja mikä kysymys tuo nyt on olevinaan tapahtuneen jälkeen.

”Mitä luulisit? En. Noin yleensä ottaen siedän aika huonosti sitä, että minua kohden ammutaan ja että joudun juoksemaan henkeni edestä.” Mulkoilen pahasti kulmieni alta. En tosin tiedä kuinka uskottavasti sillä Tohtori ei reagoi toivomallani tavalla. En tosin tiedä mitä odotin. Huokaan.

”Et kuitenkaan haavoittunut tai mitään? Eihän sinuun osunut?” Aistin äänestä aitoa huolestumista. Hyvä, sietääkin olla pahoillaan.

”En, yhtenä kappaleena olen ja kunnossa fyysisesti. Pientä hengästymistä tosin on ilmassa, en yleensä urheile näin aerobisesti.” Henkinen tilanteeni on aivan toinen asia mutta se nyt ei kuulu tähän tilanteeseen eikä tuolle.

”Hyvä. Huolestuin.” Oho. Tämä on uutta. Katson kulmiani kohottaen Tohtoriin, yrittäen tulkita mistä on kyse.

”En minä halunnut asettaa sinua vaaraan. Jos sitä mietit.” Kyllä minä sen tiesin, en epäillyt sitä, en tosissani. Loukkaantuneena ehkä vähän mutruilen mutta se nyt on semmoista. Loukkaantunutta tuhinaa.

”Mitä nyt tapahtuu? Emme taida olla yhtään lähempänä arvoituksen ratkaisua?”

”Emme oikein. Ja en tiedä mitä nyt. Nyt kai pidämme tuumaustauon ja yritämme pohtia mikä olisi hyvä liike seuraavaksi tehtäväksi.” Tohtori pyörittelee käsiään ja huitoo, kohauttaa olkapäitään. Noniin, tulihan se sieltä. Ei ole suunnitelmaa mutta senhän minä tiesinkin. Mutta toisaalta, en minä sen parempi tässä ole. Ei minulla ole senkään vertaa ajatusta siitä mitä seuraavaksi tulisi tehdä kuin mitä Tohtorilla kenties on. Minä olen ollut tässä koko ajan perässä raahattavan ominaisuudessa, ylimääräistä painolastia ja suojelua kaipaava. Ravistelen itseäni, nyt ei ole aika vaipua itsesääliin.

”Kuule, onko tääll keitttiötä? Voisin tarvita nyt kupin kahvia. Tuntuu, että tarvitsen jotain jotta kykenen ajattelemaan.”

”Onhan täällä, tietenkin. Mitä oikein kuvittelet! Millainen Tardis olisi ilman keittiötä!” Ääni nousee hieman loukkaantuneena mikä on varsin suloista. Käsi heiluttaa taaksepäin, ilmeisesti sinne missä keittiö on. Suuntaan käden osoittamaan suuntaan ja seikkailen aikani sokkeloisessa Tardiksessa ennen kuin löydän perille. Avaan randomisti muutamia kaappien ovia ennen kuin löydän kahvipuruja ja mutteripannun. Etsin katsellaani vesipistetä enkä löydä sitä. Otan pannun ja lähden käytävälle, kuljen jonkin matkaa availlen ovia ja etsin vesihanaa. Löydän sellaisen käytävän päästä, kummallisesta huoneesta joka on täynnä paperia, kirjoja ja epämääräisiä lippulappuja. Mietin saavuinko vahingossa kenties Tohtorin työhuoneeseen. Onko Tohtorilla edes sellaista? Tarvitseeko ajan herra työhuonetta. Ilmeisesti kyllä koska sellainen on olemassa. Kaipa meistä jokainen tarvitsee tilan jossa sotkea ajatuksiaan paperille ja säilöä niitä papereita. Katselen hetken ympärilleni, Tohtorin siisteystaso on lähes yhtä hyvä kuin omani eli pinoja on siellä täällä, irtonaisia papereita joka puolella ja kirjoja joka puolella. Huone tuntuu kovin kotoisalta. Mutta sitä kahvia, nyt ei ole aika tönkiä Tohtorin elämää. Kävellessäni takaisin keittiöön mietin onko Tohtorilla yksityiselämää. Eipä taida juuri olla. Mahtaakohan hän kaivata sitä. Ehkä ei koska hänellä on aina mukanaan joku kumppani. Keitän kahvini ja otan mukaani kaksi kupillista vahvaa kahvia ja yritän löytää takaisin päähuoneeseen. Mikä on helpommin ajateltu kuin tehty, Tardis on erittäin sokkeloinen ja muistuttaa paljon labyrinttia. Mutkia joka puolella, joka suuntaa näyttää samalta pitkine käytävineen. Löydän kuitenkin aikani toikkaroituani takaisin ja ojennan toisen kupin Tohtorille.

”Ajattelin, että voisit olla sen tarpeessa.”

”Kiitos.”

Juomme kahvimme hiljaisuudessa, kumpikaan ei sano mitään. En tiedä mitä Tohtori miettii mutta minä mietin saamaani tehtävää. Ja sen antajaa. Miksi River antoi minulle tehtäväksi etsiä sen kirjan?
”Voisiko olla, että River tietää jotain mitä me emme tiedä? Koskien sitä muistikirjaa, meinaan.” Kysyn puoliääneen.

Kuluu hetki ennen kuin Tohtori vastaa, ehkä hänen piti miettiä ensin vastaustaan. Kuka tietää.

”Se on mahdollista ja sitä mietin itsekin. Ehkä hän on ollut ajassa jossa kirja johtaa vaaraan. Se on ainut järkevä selitys minkä keksin. Mutta tiedä sitten miten paljon tässä on järkeä takana. En kuitenkaan usko, että kukaan olisi pystynyt manipuloimaan Riveriä tekemään sitä viestiä.” Jostain syystä se on minulle helpotus, en oikein tiedä miksi.

”Mutta miksi cybermanit ovat perässäsi? Ja minun perässäni, myös.”

”Hyvä kysymys, en valitettavasti vain osaa vastata siihen. Meillä on ollut omat vaikeutemme aikojen saatossa, emme missään vaiheessa ole olleet ylimpiä ystäviä mutta oletin, että he olisivat kaikki rinnakkaistodellisuudessa. Mutta nähtävästi näin ei ole ole asian laita.” No ei ole ei, sen minäkin tiedän. Emme tunnu pääsevän mihinkään tämän keskustelun kanssa. Minulle ei kerrota edelleenkään mitään, olen lähes varma, että Tohtori tietää jotain mitä ei kerro minulle. Jotain mikä on tärkeää tilanteemme kannalta. Mutta mitä, se on mysteeri. Enkä tiedä miten saisin kiskottua sen ulos Tohtorista.

”Sinulla ei siis ole mitään ajatusta siitä, että mitä nyt tehdään?”

”Ei oikeastaan. Ajattelin improvisoida jotain matkalla. Kyllä se suunnitelma siinä syntyy sen verran kun sitä tarvitaan.” Miten lupaavaa ja rauhoittavaa.

Tohtorin kasvoille syttyy hymy ja silmistä näkyy innostus. Ja taas mennään. 

”Noniin.” Nappien painelua ja vipujen vääntelyä. Valot vilkkuvat ja wuush wuush. Arvostaisin jos tietäisin mihin menemme mutta toisaalta, olen aina tykännyt yllätyksistä. Ja Tohtorin innostus on tarttuvaa, huomaan itsekin hymyileväni kaikesta huolimatta. Nyt nautitaan. Tämä on ainutkertainen tilaisuus, tuskin saan kokea tätä koskaan enää uudestaan. Ei sitä aina pääse matkailemaan ajassa ja ei seurakaan nyt niin huonoa ole. Vähän urpoa mutta siihen nyt on totuttu. Rationaalisuus romu koppaan ja fiilistä peliin, sillä mennään. Kyllä vaan, kerran sitä vaan tässä elätään. Otetaan siitä kaikki mahdollinen irti, kun kerrankin on jotain mistä nauttia. Pitkästä aikaa tuntuu, että elämässä on jotain sisältöä. Muutakin kuin työt ja Mauno. Ei sillä, että eikö sitä olisi siinäkin mutta kyllä sitä jokainen joskus muutakin tarvitsee.

                             Tohtori tarttuu minua kädestä ja astumme yhdessä ulos Tardiksesta. Hieman jännittyneenä katselen ympärilleni, mihinköhän me nyt olemme saapuneet. Kun tuolla vempeellä voi päätyä ihan mihin tahansa, koska tahansa. Toivon, että ei kuitenkaan ihan mihinkään kovin kauas historiaan jouduta. En halua juuri nyt miettiä mitään töihin liittyvää, haluan kauas kauas kaikesta.

”Tervetuloa Innosoliin! Ainaisen auringon kaupunkiin!” Toden totta, on aurinkoista. Siristän silmiäni jotta saan ne hieman edes tottumaan yllättävään kirkkauteen. Toivottavasti täällä olisi meno rauhallisempaa, arvostaisin sitä juuri nyt. Haluan pienen tauon juoksemisesta ja vaarasta, kiitos. Katselen ympärilleni, olemme ilmeisesti jollain sivukadulla. Kauempaa kuuluu ihmisääniä, hetken olen hämilläni kun ymmärrän mitä puhutaan mutta sitten muistan, että Tardis kääntää kaikki puheet. Mikä on kyllä kieltämättä kätevää mutta sisäinen tutkijani jää kaipaamaan sitä, että tietäisi mitä kieltä täällä puhutaan. Mietin kysyväni asiaa Tohtorilta kun katseeni osuu johonkin todella erikoiseen.  Kauempaa lähestyy hevonen. Eikä mikä tahansa hevonen vaan yksisarvinen. Yksisarvinen. Kaunis kimo jonka karva kiiltelee auringonpaisteessa. Tuijotan hevosta suu auki, käännän pääni kohti Tohtoria kysyäkseni näenkö oikein mutta en saa sanoja ulos suustani. Änkytän hetken ja sitten päädyn huitomaan epämääräisesti kohti yksisarvista. Kuluu hetki ennen kuin Tohtori ymmärtää mitä yritän kommunikoida ja nauraa.

”Kyllä, se on yksisarvinen. Niin! Teillähän nuo ovat taruolentoja!” Mikä innostus ja tohkaus. Hypin paikallani, en voi uskoa silmiäni ja roikun Tohtorin käsipuolessa huitoen edelleen kohti hevosta. Saatan vinkua ääneen. Mutta kun yksisarvinen! Mieletöntä, ei tuommoisia ole oikeasti olemassa. Voisi kuvitella, että hevonen aistii innostuksemme ja lähes tulkoon keikailee auringossa, kävelee rauhallisesti ja mahtipontisesti pää korkealla. Niin ylväs ja kaunis. Vedän Tohtoria perässäni, en ala jos en saa silittää tuota kaunokaista. Tohtoria ei tarvitse pahemmin patistaa, kohta kirmaamme yhdessä hevosen luo. Ojennan varovasti kämmeneni yksisarvitsen turpaa kohti, se antaa minun silittää silkkistä turpaansa ja huokaan onnesta. Niin kaunis, niin pehmeä. Hetken mielijohteesta halaan hevosta ja imen keuhkoihini sen suloista tuoksua. Painan pääni sen pitkään harjaan ja hymyilen. Miten pienestä voikaan Raina olla iloinen, mietin. Hevonen hamuilee taskujani ja pahoittelen sille ääneen, että ei minulla ole mitään annettavaa. Rapsutan sitä säästä ja se nauttii. Tohtori virnistelee vieressä. Unohdamme kumpikin kaiken muun ja nautimme hetkestä, nyt ei ole cybermaneja meitä jahtaamassa tai mystistä kirjettä Riveriltä. On vain me ja kaunis luontokappale jota olen aina pitänyt mielikuvituksen tuotteena. Mietin uskaltaisinko koskea sarvea mutta maltan mieleni, kerrankin. Malttaminen ei ole parhaita puoliani. Annan käsieni vaeltaa hevosen lapoja pitkin kohti selkää, nautin karvan silkkisyydestä käsieni alla. Kun yksisarvinen huomaa, että meillä ei ole muuta annettavaa kuin rakkautta, se ottaa pienen askeleen sivulle jonka tulkitsen niin, ettäs se haluaa jatkaa matkaansa. Taputan sitä vielä kerran, hyvästiksi ja katson kuinka se astelee arvokkaana katua eteenpäin.

”Yksisarviset ovat täälläkin harvinaisia, tämä oli toinen kerta kun minä näen sellaisen. Olet onnekas, Raina.” Tohtori toteaa vierestäni, katsellen hevosen perään.

”Joskus minuakin näköjään lykästää. Yleensä onneni ei ole niin kovin hyvä näissä asioissa.”  Se on totta, harvoin voitan arpajaisista enkä ole lotossakaan tainnut koskaan voittaa muutamaa euroa enempää. Mutta nyt sain enemmän kuin lottovoiton. Tämä on parempi asia kuin lottovoitto koska tätä ei voi jokainen edes saada, jokaisella ei ole mahdollisuutta tätä kokea. Tunnen oloni etuoikeutetuksi. Hymyilen onnellisena. Käteni tuoksuvat hevoselta mikä tuo mieleeni muistoja lapsuudesta. Hetkellisestä mielijohteesta kerron Tohtorille lapsuudestani ja hevosharrastuksestani, siitä mitä tuo tuoksu tuo mieleeni. Tohtori kuuntelee ja hymyilee ja huomaan miettiväni, että millaisen lapsuuden ajan herra on elänyt. Mitä leikkejä ajan herrat leikkivät ennen suurta sotaa joka tappoi kaikki muut? En kuitenkaan kysy asiasta, en halua udella ja olen saanut käsityksen, että Tohtori ei mielellään puhu omista asioistaan. Kunnioitan hänen yksityisyyttään vaikkei hän aina tajua kunnioittaa muiden yksityisyyttä.