9

En kuitenkaan herää siihen, että Unnur tulisi herättämään minua vaan siihen, että huoneiden välinen ovi avataan ja Tohtori kurkistaa sisään kysellen olenko jo hereillä. Mutisen jotain siitä, että en ollut vielä minuutti sitten mutta Tohtori ei joko kuuntele tai välitä sillä hän astelee huoneeseen ja avaa verhot. Ikkunasta tulee sisään auringonpaistetta ja suljen silmäni. Olisin voinut hyvin nukkua vielä vähän. Tohtori kuitenkin on selvästi eri mieltä, päätellen vauhdista jolla hän menee edestakaisin huoneessani. Yritän kerätä itseäni, saada itseäni edes etäisesti hereille jotta kykenisin ymmärtämään mitä minulle puhutaan. En kuitenkaan ole aamuihminen ja kaipaan hetken rauhaa ennen kuin saan itseni käyntiin. Ja ainakin yhden kupin, ison kupin, kahvia. Hätistän Tohtorin ulos huoneesta siksi aikaa, että pukeudun. Kun ole saanut itseni kokoon, kurkkaan Tohtorin huoneeseen mutta hän ei ole siellä. Tietenkään. Miksi odottaa minua kun voi jättää minut yksinäni toikkaroimaan kohti keittiötä, huokaan. Yritän muistella mitä reittiä tulimme makuuhuoneisiin illalla mutta en muista lainkaan. Katselen ympärilleni, seison käytävällä joka on pitkä, sekä vasemmalla että oikealla on useita ovia. En tiedä mistä aloittaa joten käännyn kohti vasenta ja toivon, että olemattoman suuntavaistoni avulla löytäisin jotenkin itseni keittiöön tai siihen huoneeseen jossa olimme kolmin illalla. Haahuilen aikani mutta löydän kuin löydänkin tieni keittiöön jossa ilokseni tuoksuu vastakeittetty kahvi. Löydän keittiöstä myös Tohtorin joka istuu pöydällä, kädessään keksi. Mietin sanoisinko jotain siitä, että hän jätti minut yksin makuhuoneeseeni mutta jätän sanomatta, olen jo oppinut ettei siitä ole mitään hyötyä. Tuolla miehellä on omat tapansa eikä niitä hevilllä saa muutettua. Kurkin kaappeihin kunnes löydän eräästä kaapista kauniita kahvimukeja ja kaadan itselleni kupin kahvia. Nautin kuuman mukin lämmöstä käsiäni vasten ja siitä pienestä harhakuvasta, että kyseessä on aivan tavallinen aamu. Mutta tämä on kaikkea muuta kuin tavallinen aamu. Olen vieraalla planeetalla, vieraan miehen kanssa jonka tunnen televisiosarjasta ja yövyn naisen luona jolla on näkemisen kyky. Lisäksi minua jahdataan saamani tehtävän vuoksi, tehtävän josta emme oikeastaan tiedä miksi olen sen saanut tai mitä se tarkoittaa. Emmekä tiedä missä tehtävän antaja on ja miten hän voi, onko hän kenties vaarassa vai voiko hän hyvin. Haluan uskoa, että Riverillä on kaikki hyvin. Rive on kyllä kyvykäs nainen joten uskon hänen pärjäävän. Uppoudun ajatuksiini ja muistan Unnurin yöllisen vierailun huoneessani ja mietin missä hän mahtaa olla. Kysyn asiaa Tohtorilta joka ei tiedä, sanoo ettei ole nähnyt tätä vielä tänä aamuna lainkaan mutta uskoo tämän tulevan pian. En kysy tarkemmin, tieto lisää tuskaa ja haluan nyt olla mahdollisimman huolettomalla tuulella vaikka vain muutamia hetkiä. Jokainen huoleton hetki tällä matkalla on tärkeä ja arvokas. Aikaa kuluu, en tiedä kuinka kauan koska huoneessa ei ole kelloa mutta Unnuria ei näy. Istun ja katselen ulos ikkunasta, seuraten toisella silmällä Tohtoria joka alkaa liikahdella huolestuttavalla tavalla. Unnuria ei näy vaikka odotamme, aikaa on kulunut paljon ja alamme huolestua. Kumpikin, Tohtori yrittää selvästi olla lungisti mutta aistin silti huolestumista hänen liikkeistään. Tämä ei nyt ole lainkaan hyvä juttu. Unnur tuntui olevan ainut yhteytemme Riveriin ja tapahtumiin muutenkin, en tiedä mitä teemme jos hän on kadonnut.

”Kuulitko mitään omituista yöllä?” Tohtori kysyy yllättäen ja säpsähdän hieman. En ollut kuullut mitään muuta kuin Unnurin vienon koputuksen huoneeni ovelle ja kerron sen Tohtorille. Tohtori nyökkää vakavana, vääntelee käsiään. Aavistukseni siitä, että tämä ei ole hyvä juttu, vahvistuvat ja pahenevat kun Tohtori nousee ja käskee minua tulemaan mukaansa. Kierrämme talon, missään ei ole jälkeäään Unnurista. Hän on hävinnyt kuin tuhkana ilmaan mikä on pelottavaa. Mikä tai kuka pystyy viemään ihmisen talosta ilman, että muut kuulevat mitään. En usko nimittäin hetkeäkään, että Unnur olisi lähtenyt itse jättämättä meille tietoa asiasta, hän tietää varmasti kuinka paljon hermostumme kun huomaamme hänen olevan poissa.

”Meidän on lähdettävä, heti.” Tohtori sanoo ja lähtee harppomaan kohti ovea. Juoksen hänen peräänsä, en tällä kertaa aio jäädä kyydistä. Kuljemme rinta rinnan Tardikselle, lähes juosten mutta pyrkien kuitenkin vaikuttamaan tavalliselta pariskunnalta kadulla kulkiessamme. Emme halua kiinnittää itseemme ylimääräistä huomiota sillä emme tiedä kuka on Unnurin katoamisen takana mutta on melkoisen itsestäänselvää, että se liittyy meihin, tehtäväämme ja Riveriin. Tohtori on hiljainen ja hieman poissaoleva, ilmeisesti tilanne on vakava. Sanaakaan sanomatta Tohtori astelee komentopaneelille ja muutamaa hetkeä myöhemmin olemme taas matkalla. Tälläkään kertaa en tiedä minne mutta eiköhän tuo minulle selviä kun pääsemme perille. Kuten aina tähänkin asti. Annan Tohtorin olla omissa oloissaan koska hän sitä selvästi kaipaa ja nautin hiljaisuudesta, se ei ole aina itsestäänselvyys matkatessa tuon miehen kanssa. Mietin mistä on kyse, kuka on Unnurin katoamisen takana ja onko hänellä kaikki hyvin. Palasia on niin paljon enkä lainkaan hahmota miten ne liittyvät toisiinsa. Vaikka arkeologina olenkin palapelejä tottunut kokoamaan sillä usein kaivauksilla löydetään pieniä murenia joista rakennetaan sitten isompia kokonaisuuksia. Eli sinänsä tämän pitäisi olla minulle tuttua. Mutta on aivan eri rakentaa asioita keramiikan paloista kuin ihmisten kohtaloista. Siihen minä en ole saanut koulutusta.

”Mikä on seuraava askel?” Kysyn Tohtorin selältä. Kuluu hyvän aikaa ennen kuin saan vastausta. Ehdin jo miettiä kuuliko hän kysymystäni mutta juuri kun olen toistamassa sanojani, Tohtori vastaa sanoen, että ei tiedä. Nyt ei vaikuta hyvältä. Tohtorin olkapäät ovat lytyssä, hänestä huokuu epätoivo. Astun lähemmäs, laitan käteni hänen olkapäälleen. En tiedä mitä tehdä. Nojaan ja halaan. Vähän. En tiedä mitä apua tai hyötyä siitä on mutta niin minä kuitenkin teen.

”Olen sotkenut tähän liian monta ulkopuolista ihmistä. Sinut, Unnurin, Urpon pojan.” Tohtorin äänestä kuultaa huoli, hätä ja kipu. Minun päässäni risteilee paniikki, mitä minä teen jos Tohtori romahtaa tai ei oikeasti tiedä mitä tehdä. Koska en minä tasan tiedä mitä tehdä. Ei tämä ole minun taisteluni. Paitsi, että on. Siitä tuli minun taisteluni sillä hetkellä kun päätin ottaa vastaan kirjan etsinnän.

”Minä sotkin ainakin ihan itsenäisesti itseni tähän. Sinua ei voi siitä syyttää, olen aivan vallan pätevä tekemään itsenäisiä päätöksiä itseäni koskien vaikka ne eivät olisikaan kovinkaan järkeviä. Kysy vaikka läheisiltäni.” Niin, siitä minut tunnettiin. Raina, aina pulassa ja solmussa. Olin lapsuudesta asti ollut mainio sotkeutumaan mitä ihmneellisimpiin asioihin ja tilanteisiin ja tekemään kyseenalaisia ratkaisuja. Kasvoilleni nousi hymy miettiessäni kaikkia niitä kertoja kun olin jäänyt puuhun jumiin kiivettyäni niin korkealle etten uskaltanut tulla itse alas, laskettuani pulkalla väärin päin ja suoraan päin puuta ja niin pois päin. Tokihan mukaan mahtuu tapahtumia ja päätöksiä jotka olivat oikeasti olleet tosi huonoja ja joista oli seurannut ikävämpiä asioita kuin mustelmia tai kolhuja ylpeyteen. Mutta aina olin selvinnyt ja aion selvitä tästäkin. Suoristan hartiani, tästä selvittäisiin kyllä. Ehjänä ja koossa. Yhdessä. Tartun Tohtoria kädestä ja kerron sen hänelle. Hän hymyilee ja vekkulimaisuus melkein yltää silmiin asti. En osaa kuvitella miltä hänestä tuntuu mutta aion tehdä osani jotta tämä sotku selviää.

”Missä me olemme?” Kysyn, jostainhan se on aloitettava ja oletan, että Tohtorilla on ollut joku syy tuoda meidät juurikin tänne eikä esimerkiksi naapuriplaneetalle. Toivon ainakin niin. Luoja, anna sen on olla niin koska muuten olemme täysin lirissä.

”Tämän planeetan nimi on Brooks. Tulimme tänne koska. En tiedä. Koska toivon, että täällä olisi jotain tiedonmuruja siitä missä River nyt on.” Sanat tulevat Tohtorin suusta yhtenä ryöppynä. Hyvä hyvä, meillä on siis joku ajatus menossa mukana. Suunnitelman esiaste, uskaltaisin jopa sanoa.

”Okei. Brooks. Millaista väkeä täällä asuu? Mitään erityistä mitä meidän pitää varoa tai pitää mielessä? Kuten sotahulluja naisia tai muuta vastaavaa?” Tohtori nauraa, onnistuinpas saamaan sen pois murjotuksestaan.

”Ei mitään sellaista pitäisi täällä tulla vastaan. Brooksissa asuvat ovat rauhaa rakastavia, täältä on useamman valovuoden matka Braheen joten siinä mielessä olemme turvassa. Mutta en voi vannoa, että eikö täälläkin olisi joku joka tahtoo meidän päänahkamme. Toivon kuitenkin, että löytäisimme todellakin täältä merkkejä Riveristä, tiedän hänen asuneen täällä pitkiä aikoja ja hänellä on täällä pysyvä asunto. Se on seuraava pysäkkimme.”

”Sinne sitten, näytä tietä niin tulen perässä.” Tohtori pitää minulle Tardiksen ovea auki joten astun reippaasti ulos ovesta. Kestää hetken ennen kuin silmäni tottuvat ulkoilmaan sillä jos Innosolilla oli kirkasta, täällä on kovin sumuista ja hämärää. Täysin päinvastaista kuin Innosolilla siis. Olemme keskellä kohtalaisen vilkasta katua mutta kukaan ei kiinnitä meihin huomiota kun kävelemme pitkin katua kohti Riverin asuntoa. Katselen ympärilleni. Näkymät ovat kuin mistä tahansa isommasta kaupungista. Kauppoja, näyteikkunoita, asuintaloja. Autoja, ihmisiä, lapsia. Voisi kuvitella, että Brooksin sijaan olisimme Maassa mutta emme ole. Sen huomaa pienistä asioista kuten vaatteista. Jostain kumman syystä kaikilla on päällään tooga. Kuten Antiikin Roomassa. Kummallinen yhdistelmä, modernilta vaikuttava yhteiskunta ja tooga mutta hei, kukin tyylillään. Mikä minä olen ketään tuomitsemaan pukeutumisvalinnoissa. Mietin vain, että kuinka käytännöllinen tooga on autoa ajaessa. Ajatukseni kuitenkin keskeytyvät kun Tohtori yhtäkkiä kurvaa oikealla ja meinaan törmätä tähän. Voisi sanoa ennen kuin kääntyy jos aikoo kääntyä suoraan edestäni. Alamme olla selvästi kaupungin laitamilla, harvemmassa on liikehuoneistot ja entistä enemmän on kerrostaloja ja muita taloja. Mietin missä näistä River asuu ja saan vastaukseni melko pian kun Tohtori pysähtyy erään kerrostalon oven eteen. Seisomme hetken siinä, tuijottaen taloa. Tuntuu kuin Tohtori keräisi voimia tai rohkeutta ennen kuin astuu ovesta sisään. Mutta sitten hän avaa alaoven ja huitoo minulle jotta kävelen ovesta sisään. Talossa on moderni hissi jolla menemme ylimpään eli kymmenenteen kerrokseen. Hissinoven viereisessä ovessa lukee ”SONG” joten päättelen sen olevan Riverin asunto. Tohtori avaa oven ruuvarillaan ja työntää jalallaan oven alla olevaa postipinoa pois tieltä jotta pääsemme astumaan sisään. Vedän perässäni oven kiinni. Asunnossa tuoksuu ummehtuneelta ja päätellen postipinosta, River ei ole ollut täällä ihan hetkeen. Kerään postia pinoiksi, en tiedä mitä tekisin joten yritän olla jotenkin edes hyödyksi ja samalla pois jaloista. Katselen toisella silmällä näkyykö lähettäjissä mitään mikä pomppaisi esiin ja vaikuttaisi tärkeältä mutta koska en lainkaan tiedä mitä haen, tuntuu tehtävä mahdottomalta. Aikani kasattuani kirjeitä vastaani tulee kuitenkin tuttua käsialaa. Tuijotan kuorta hetken ja huudan sitten Tohtorin paikalle. Ojennan kuoren hänelle. Tohtorin ilme vahvistaa epäilykseni, se on Riveriltä itseltään. Tämä on arvannut meidän tulevan tänne. Innostun, ehkä me nyt saamme jotain lisävaloa tilanteeseen . Tohtori repii kuoren auki ja lukee kirjettä, se on usean sivun mittainen. En malttaisi odottaa ja harmittelen mielessäni kun Tohtori ei lue kirjettä ääneen koska haluan tietää heti mitä siinä sanotaan. Tohtori kuitenkaan ei pukahda sanakaan vaan lukee hiljaisuudessa. Tuijotan häntä herkeämättä. Luettuaan kirjeen Tohtori astelee olohuoneeseen ja istuu ensimmäiselle löytämälleen tuolille. Harpon perässä, mitä ihmettä nyt.

”Mitä River kirjoittaa? Onko kirjeestä meille hyötyä? Kertooko hän siinä mistä on kyse?” Pommitan Tohtori-parkaa kysymyksillä. Ei ole aina helppoa olla tekemissä kanssani, saatan olla varsin malttamaton. Tohtori ei kuitenkaan vastaa mitään, tuijottaa vain kirjettä. Tämä ei voi tarkoittaa hyvää.

”Tohtori, mistä on kyse?” Kysyn hellällä äänellä, huolestuneena. Toisen on nyt kerrottava mikä on tai emme pääse eteenpäin. Tohtori antaa kirjeen minulle ja käskee lukea sen. Etsin istumapaikan ja istun lukemaan kirjettä. Se on useamman sivun mittainen joten lukemista on paljon. Tämä ei ole ohi hetkessä.