12

Tottelen ja otan jalat alleni. En tiedä mihin menen, juoksen vain eteenpäin. En uskalla katsoa taaksepäin mutta kuulen ääniä. Tohtori huutaa jotain mistä en saa selvää ja mieleni tekee kääntyä ja palata hänen luokseen mutta tottelen kiltisti sitä käskyä minkä sain. Juoksen, juoksen minkä jaloistani pääsen. Onneksi maasto on hyvää, allani on sileää asfalttia silmin kantamattomiin. Katu on lähes autio, ihmisiä näkyy muutama mutta heidät kykenen kiertämään hyvin helposti. Kukaan ei kiinnitä minuun huomiota mikä on hieman hämmennystä aiheuttavaa mutta en ehdi paneutua pohtimaan asiaa tämän enempää sillä kroppani käskee minun juosta. Minun on nyt toteltava Tohtoria ja juostava, epäilen, että henkeni voi olla kiinni siitä. Pienen hetken annan itseni pohtia mitä Tohtori tekee mutta sitten painan asian sivuun, nyt en voi keskittyä muuhun kuin itseeni. Minun pitää nyt huolehtia itse itsestäni, asia jossa en aina ole ollut kovinkaan hyvä. Nyt pitää tsempata ja huolehtia, että Tohtori voi olla minusta ylpeä. Niin. Jatkan juoksua, tietämättä mihin olen oikeastaan menossa. Yritän miettiä missä Tardis on mutta huomaan, että en muista. Panikoidun, mihin minä oikein olen menossa. Missä minä olen turvassa, yritän miettiä hädissäni. Tardis on poissa laskuista koska en tiedä missä se on. Mitä vaihtoehtoja minulla on, olen planeetalla josta en tiedä mitään muuta kuin Riverin asunnon, jonne en myöskään voi palata poliisien vuoksi. Enkä kyllä luultavasti sinnekään osaisi takaisin. Juoksen ja juoksen mutta tunnen kuinka voimani alkavat ehtyä. Käännyn katsomaan tuleeko takanani vielä joku ja siinä samassa joku juoksee minua päin tyrmäten minut maahan. Tunnen kuinka silmissäni sumenee, ilmeisesti keuhkot menevät tyhjäksi iskun voimasta ja olen hetken  ihan muissa maailmoissa. Kun koen, että henki taas kulkee, yritän nousta. Huomaan kuitenkin suureksi hämmenykseni, että en pääse ylös. Joku on päälläni. En myöskään näe mitään ja hetken kestää ennen kuin ymmärrän, että en ole sokeutunut vaan silmäni on sidottu jonkinlaisella kankaalla. Mitä ihmettä nyt on tapahtunut, en ymmärrä lainkaan.

”Turha rimpuloida, siitä ei ole mitään hyötyä.” Vieras ääni sanoo lähellä korvaani. Häiritsee kun en tunnista ääntä enkä tiedä kuka minulle puhuu.

”Mitä tapahtuu, kuka sinä olet?” Kysyn vaikka en oleta, että saisin vastauksen kysymykseeni.

”Sinun ei tarvitse tietää sitä nyt. Tottelet vain kiltsi niin kaikki menee hyvin. ” Ahdistun enkä meinaa saada henkeä kulkemaan. Olen jäänyt kiinni. Missä on Tohtori, tietääkö hän, että olen jäänyt kiinni ja onko hän vielä vapaalla jalalla? Mitä nyt tapahtuu? Pääni on täynnä kysymyksiä joihin tuskin saan vastauksia. Keskityn hengittämään syvään sisään ja ulos, nyt ei ole mitään apua siitä, että panikoin. Minun pitää yrittää pysyä rauhallisena ja kerätä voimia. Saatan tarvita niitä vielä. Ehkä piankin.

”Nouse ylös, saat kävellä omin jaloin kun kerran siihen kykenet.” Ääni komentaa. Äänensävy on sellainen, että en ala kinata vastaan vaan nousen ylös. Silmät sidottuina kävely on kuitenkin yllättävän hankalaa ja koen tarvetta tarttua johonkin saadakseni tukea. Yllätyn kun käsivarteeni tarttuu varsin hellästi joku joka tarjoaa selvästi itseään minulle tueksi. En olisi odottanut moista, yleensä ei kidnappaajat ole ystävällisiä tähän tapaan. En osaa lainkaan arvioida mihin suuntaan minua kävelytetään tai kuinka kauan kävelemme. Matka tuntuu ikuisuudelta mutta yhtä hyvin voi olla, että olen kävellyt vain minuutin. Ajantaju näköjään häviää aika tehokkaasti kun on silmät sidoittuina eikä kykene katsomaan maisemia. Jalkojen alla tuntuu kuitenkin edelleen asfalttia ja lähelläni kuulostaisi olevan kaksi ihmistä. Molemmat äänen perusteella miehiä. Yhtäkkiä minut pysäytetään ja kuuluu narinaa jonka tulkitsen oven saranoiksi mikä lienee oikea arvaus sillä kohta minua kehotetaan nostamaan jalkoja rappusissa. Mihin ihmeeseen minua nyt viedään? Ja ehkä tärkeintä, miksi. Ja kenen toimesta. Minut ohjataan huoneeseen jossa saan istua jonkinlaiselle sohvalle tai vuoteelle. Kuulen kuinka ovi sulkeutuu takanani ja jään yksin huoneeseen. Koska kukaan ei ole kieltämässä, otan pois siteen silmiltäni ja katselen ympärilleni huoneessa. Huone on pieni, ehkä 5 neliötä. Huoneessa ei ole muita huonekaluja kuin vuode jolla istun. Ei ole edes ikkunaa, valonlähteenä toimii katossa roikkuva koruton lamppu. Istun paikallani ja yritän rauhoittua sillä tunnen, että paniikki nostaa päätään. Olen jossain lukkojen takana, yksin. En tiedä missä Tohtori on, en tiedä missä olen tai kuka on minut tänne tuonut tai miksi minut on tänne tuotu. Voin vain toivoa parasta. Toivoa, että kukaan ei tahdo minulle mitään pahaa. Mutta en uskalla luottaa tuohon toiveeseen ottaen huomioon viime päivien tapahtumat. Urpon pojan kuoleman ja Unnurin katoamisen. Tunnen kuinka kyyneleet yrittävät nousta silmiini, yritän taistella niitä vastaan mutta en onnistu ja kohta tunnenkin niiden kastelevan poskeni. En haluaisi olla näin heikko, en haluaisi itkeä. Mutta nyt on tapahtunut aivan liikaa ja olen aivan liian yksin. En vain jaksa, haluan käpertyä sängylle sikiöasentoon ja itkeä, ulista. En tee sitä. En aio antaa sitä iloa sieppaajilleni, että he näkisivät minun sortuvan. Sillä luultavasti jostain nurkasta se kuitenkin minua tarkkailevat, siitä olen varma. Minun on nyt saatava itseni rauhoittumaan ja sitten mietittävä mitä tehdä. Karkuun luultavasti en pääse mutta ehkä saan jotenkin selville miksi olen täällä. Minulla on paha aavistus, että minun sieppaukseni liittyy Tohtoriin ja siihen hemmetin siniseen kirjeen. Oi miksi, miksi, miksi minä otin sen pestin vastaan.  Siitäkin huolimatta, että olen elänyt eräitä elämäni parhaita päiviä viime päivinä niin olen myös samaan aikaan elänyt elämäni pelottavampia hetkiä viimeisten parin päivän aikana.

                             Aika kuluu, minuutit tuntuvat tunneilta ja koska huoneessa ei ole kelloa, en yhtään tiedä kuinka kauan olen ollut huoneessa. Olen yksin, kukaan ei ole tullut luokseni. En tiedä onko se hyvä vai huono asia. Yritän miettiä mitä on tekeillä mutta vaihtoehtoja on liikaa ja kysymyksiä on liikaa eikä lainkaan vastauksia. Ei auta kuin odottaa, ei tässä muutakaan kai voi tehdä. Karkuun en pääse sillä ovi on lukossa eikä ole muita reittejä ulos huoneesta. Mietin kuinka kauan olen jo vankilassani ollut ja kuinka kauan minua aiotaan täällä pitää. Pyyhin kyyneleet poskilta, eivät ne nyt auta minua yhtään. Minun on oltava vahva, pakko vaikken haluaisikaan tai kokisi jaksavani. Ei ole vaihtoehtoja. Niin se nyt vaan on, Raina. Sotkussa ollaan mutta jotenkin tästä sotkusta päästään kyllä pois, loppujen lopuksi. Päätän yrittää ajatella positiivisesti, ei auta jos vellon masentuneena negatiivisissa ajatuksissa. Tohtori kyllä löytää minut ja pelastaa. Sen on pakko. Koska en tiedä pääsenkö täältä omin avuin pois. Toivon, että luottoni Tohtoriin ei ole turhaa ja että hänellä on kaikki hyvin. En tajua mitä tapahtui, en tiedä kuka minut vei enkä tiedä ketä tai mitä Tohtori näki kun käski minun juosta. Olen kuitenkin kiitollinen, että hän halusi minut turvaan. Mutta juuri nyt antaisin melkein mitä vain siitä, että sen pöhkön pää pistäisi sisään tuosta ovesta. Että se avaisi oven sillä hemmetin ruuvarillaan ja saisi sitten taas mahdollisuuden hehkuttaa sen mainioita ominaisuuksia minulle. En valittaisi yhtään nyt siitä. Mutta olen oman onneni varassa, ainakin toistaiseksi. Koska mitään ihmettä ei välittömästi tapahdu, huokaan ja menen maate sängylle. Makaan selälläni, kattoon katsellen. Mietin kuluneita päiviä ja niiden tapahtumia. Mietin Tohtorin silmissä kujeilevaa hymyä ja rusettia. Hymy nousee väkisinkin kasvoilleni mutta se ei yllä silmiin asti. Tuntuu kuitenkin hyvältä, että minun pienessä elämässäni tapahtuu jotain. Vaikka sitten näinkin radikaalia ja vaarallista. Elämä Maunon kanssa on ihanaa, ei pidä käsittää väärin. Olemme onnellisia mutta pakkohan se on myöntää, olemme myös kovin yksinäisiä. Loppujen lopuksi. Mietin hetken miten Mauno pärjää ja näen silmissäni kuinka toinen pötköttää repo rankana sohvalla, tyytyväisenä kun ei tarvitse lähteä ulos jos on kylmä ja sataa. Mauno kun on varsin mukavuudenhaluinen pieni mies, kuten mäyräkoirat yleensäkin. Jaksaa kyllä lenkeillä vaikka kuinka mutta vain jos keli on suotuisa. Eli lähinnä kuiva, se on se tärkein kriteeri. Märällä säällä Maunon saa suurin piirtein raahata ulos ovesta ja sittenkin se pissaisi vain pihalle ja kurvaisi saman tien sisään. Hassu pieni otus, meistä on tullut tiukka pari viime vuosina. Mauno kulkee minulla mukana myös yliopistolla, työkaverit ovat tottuneet siihen, että käytävällä kuuluu pienten jalkojen tepsutusta kun Mauno tahtoo rapsutuksia. Mauno hurmaa kaikki, niin miehet kuin naisetkin. Muistan kuinka Innisin kanssa pohdittiin, että Maunoa voisi liisata sinkuille kumppanimagneetiksi koska harvoin sen kanssa pääsee ulkona menemään niin ettei joku bongaa kuinka söpö toinen on ja halua lässyttää sille vähäsen. Voi Mauno, toivottavasti sillä on kaikki hyvin siellä. Vaikka ei ole mitään syytä miksei olisi. Huomaan, että väsymys painaa kehoa, en tiedä kauanko juoksin mutta aika hyvin tuli käytettyä kaikki ylimääräinen energia kehosta. Ja vähemmästäkin väsyttää, olihan se aikamoinen adrenaliiniryöppy kun käsketään juosta turvaan ja sitten jää kuitenkin kiinni ja tässä sitä nyt ollaaan. Silmät meinaavat väkisin painua kiinni, yritän taistella sitä vastaan sillä haluaisin pysyä hereillä. Nyt ei olisi varaa nukahtaa. Mutta sitten taas, täällä minä olen jumissa joten ehkä nyt olisi syytä kerätä voimia ja nukkua hieman jos siihen kerran on mahdollisuus. Annan silmieni painua kiinni, otetaan tästä nyt sitten kaikki hyöty irti. Ei kulu montaakaan hetkeä ennen kuin olen unessa, ilmeisesti taisin olla sen tarpeessa. Nukun levottomasti, näen paljon sekavia unia. Unissa seikkailee Tohtori, River, Innis, Jack, Unnur, sieppaajani joka ei unessakaan paljasta kasvojaan. Kun herään, olen hieman levänneempi mutta silti edelleen kovin uupunut. Mietin mitä Unnurille kuuluu ja oliko hän unessani kenties tarkoituksella, yrittikö hän kertoa minulle jotain. Yritän palauttaa mieleeni uneni Unnurin osalta mutta en saa palasista koottua minkäänlaista kokonaisuutta josta saisi kiinni. Luovutan, ei tässä tule kuin pahalle tuulelle. Toivon, että Unnurilla on kaikki hyvin eikä hän ole vaarassa. Ettei Tohtori tai kukaan muukaan joukostamme olisi vaarassa. Etten minä ole vaarassa. Huokaan syvään ja mietin saankohan koskaan täällä ruokaa. Mahani nimittäin kurnii ja tajuan, että edellisestä ateriasta on kulunut aika paljon aikaa. En edes muista olenko syönyt sen jälkeen mitään kun lähdimme Unnurin luota. En kai. Ja olen kuitenkin juossut kuin heikkopäinen henkeni edestä, ei  siis ihme, että on nälkä. Nousen istumaan sängylle, käperryn nurkkaan jalat rintakehää vasten ja kädet polvien ympärille kiedottuna. En tiedä olenko koskaan tuntenut oloani yksinäisemmäksi kuin juuri nyt. Tai tiedän, olen minä. Kun Innis kuoli. Ei vittu, ei tätä nyt, kiroan mielessäni. En kykene tähän nyt, en todellakaan. En tiedä kykenenkö koskaan mutta en varsinkaan nyt kun olen väsynyt, nälkäinen ja siepattuna jossain vieraassa paikassa. Ei ei ei. Voi Innis, miksi sinun oli pakko mennä. En edes yritä pidätellä kyyneliä koska tiedän, että tässä tilanteessa se on aivan turhaa. Ne tulevat niin voimalla ja jostain niin syvältä, että en kykene itse hallitsemaan tilannetta lainkaan. Mikä on ahdistavaa, en pidä tästä lainkaan. Tilanne ei missään vaiheessa ole ollut käsissäni mutta haluaisin pitää edes oman ruumiini käsissäni ja omassa hallinnassani mutta nyt se ei ole sitä. Itku tulee ja tunnen kuinka se ravistelee kehoani. Antaudun itkulle, en voi muuta. Ikävä on edelleen kova, vuosien jälkeen.  En ole kyennyt käsittelemään menetystäni siten kun se olisi pitänyt kyetä käsittelemään. Ymmärrän kyllä läheisteni huolen asiasta mutta en vain kykene, olen sulkeutunut kuin simpukka asian suhteen. Alkuaikoina läheiset jaksoivat yrittää saada minua puhumaan surusta mutta kun he huomasivat tehtävän mahdottomaksi, yksi toisensa jälkeen he luopuivat yrityksistään. Mistä olin kiitollinen, en olisi jaksanut niitä varmaan yhtään pidempään. Minun suruni, minun tahtini ja tapani käsitellä asiaa. Ymmärrän muiden tarkoittaneen hyvää mutta valitettavasti en voi tehdä asiaa muiden tahtiin tai muiden halujen mukaan. Minun on tehtävä se kuten itse haluan. Olkoonkin, että se tapa on huono. Mutta sillä mennään mitä on annettu. Voihan vittu tätä elämän monimutkaisuutta taas. Eihän tästä nyt tule yhtään mitään.