19

Maalaus on upea, kooltaan se on noin kaksi metriä kertaa kaksi metriä. Se todellakin kuvaa vain ihmisiä, yhtään eläintä kuvassa ei ole. Tuijotan maalausta, se todellakin on ainutkertainen. Mitään tämänkaltaista en koskaan ole nähnyt. Lasken kuvasta parisenkymmentä ihmishahmoa jotka on kuvattu mielettömällä tarkuudella. Voin kuvitella miten elävältä luolamaalaus on aikoinaan aikalaisilleen näyttänyt. Siitä huokuu mystiikkaa, jotain mitä en ole aiemmin kohdannut. Varovasti kosketan seinää, kuin pelätän, että se murtuu jos kosketukseni on liian voimakas. Annan sormieni mennä ihmishahmojen ääriviivoja pitkin, mietin mitä on ajateltu kun tätä on tehty ja mitä se kuvaa. Kuvassa olevat ihmiset näyttäisivät olevan osallisena jonkinlaisessa rituaalissa mikä saa minut pohtimaan onko tätä kuvaa käytetty osana jotain rituaalia.

”Se on henkeaä salpaavan upea. En ole koskaan nähnyt mitään tämän kaltaista” sanon hiljaa Tohtorille joka kerrankin on rauhallinen, sai ilmeisesti jo tohkaamisensa tohkattua.

”Se on.” Seisomme siinä vierekkäin, pitkään hiljaa vain tuijottaen kuvaa ja sen kauneutta ihaillen. Kunnes todellisuus iskee.

”En minä kykene rikkomaan sitä” sanon hyvin hiljaa, tuskin kuuluvasti. Ei tästä tule mitään. Istun siihen maahan maalauksen eteen, itkun partaalla. Tohtori ei sano mitään, laskeutuu vain vierelleni ja laittaa kätensä harteilleni. Tiedän, että vaihtoehtoja ei ole mutta en tiedä miten kykenen siihen. Ei tästä tule mitään. Miten minä tähän sotkuun itseni oikein sain sotkettua.

”Aistitko sinä sen mystisyyden mikä tuosta huokuu?” kysyn hetken mielijohteesta Tohtorilta. Tämä nyökkää ja nousee, ottaa taskustaan ruuvarinsa ja sohii sillä hetken. En tiedä mitä se on tekemässä enkä tiedä haluanko tietääkään. Pelkään, että se aikoo nyt irrottaa sen Rikken haluaman palan tuosta, noin vain. Mutta ei Tohtori teekään sitä, selittää hetken huitomisen jälkeen jotain mikä menee ensimmäisellä selostuskerralla ihan yli minun tajuntakykyni.

”Hä, nyt en ymmärrä mitään. Aloitas alusta ja kerro rauhallisemmin.” Asiaa kun ei helpota, että tohkaus on taas palannut ja päällä.

”No siis. Tähän maalaukseen on ladattu jokin taika.” Tohtori sanoo pohtivana.

”Taika? Eihän taikoja nyt ole oikeasti olemassa.” Mutta toisaalta, ei ole ajan herrojakaan ja tässä minä olen sellaisen kanssa, Serbiassa jonne tulin aikakoneella. Eli ehkä on aika miettiä asioita uusiksi. Könyän ylös maasta ja pyydän selvennystä.

”Niin, taika. Kyllä niitä on olemassa, niitä on ollut olemassa niin kauan kuin on ollut kulttuuriakin. Ne vain ovat jääneet usein huomaamatta kun taikuuden käyttö ja sen havaitseminen ovat jääneet pienemmän ja pienemmän ihmisryhmän taidoksi ja mahdollisuudeksi. Mutta tähän maalaukseen liittyy erittäin voimakasta taikuutta, ruuvari ei tarkemmin saa selvyyttää asiasta. Mutta se selittänee miksi Rikke haluaa tästä palan. Rikken kaltaisella ihmisellä on lähipiirissään ihmisiä jotka kykenevät hyödyntämään taikuutta ja tästä Rikke saa vahvan taikakalun repertuaariinsa.” Tohtori selittää, rauhallisesti kuin vähämieliselle. En nyt tätäkään ihan arvosta mutta en sanoa asiasta mitään, yritän vain sulatella kuulemaani.

”Mihin Rikke sitä voisi käyttää?”

”En tiedä mitä hänellä on mielessään mutta näin voimakasta taikuutta voi hyödyntää monin tavoin. Pelottavan monin tavoin, sanoisin.” Tohtori kuulostaa huolestuneelta mikä ei ole hyvä asia. Tohtori huolestuu harvoin, olen huomannut. Ja jos huolestuu, silloin on tosi kyseessä.

”Voiko taikuutta neutraloida?” en ole lainkaan varma tästä nyt mutta kysyn kun mieleeni kerran moinen ajatus juolahti. En haluaisi antaa sille naiselle käytettäviin mitään mikä on voimakasta, sen verran voimakas nainen on jo itsekseen, ei se tarvitse mitään lisävoimia enää.

”Voi, jos osaa.”

”No osaatko sinä?” Välillä Tohtorin kanssa oli hermot kireällä kun kaiken saa kiskoa ulos hohtimilla. Kun välillä se taas höpötti kaiken ylimääräisenkin ja vähän senkin vierestä.

”En tiedä osaanko minä käsitellä tätä maalausta. Pitäisi tietää mihin tarkoitukseen se on tehty.” Sillä hetkellä minulle valkenee miksi minä olen täällä. Periaatteessahan kuka tahansa olisi voinut selvittää missä tämä maalaus on, eihän se olisi vaatinut kuin taustatyötä. Ei siihen välttämättä tarvittu arkeologia, ei minua tai Riveriä. Mutta meitä tarvittaisiin selvittämään miksi tämä maalaus on tehty ja mistä siinä on kyse. Kerron ajatukseni Tohtorille joka on samaa mieltä kanssani, siksi Rikke halusi minut paikalle. En pidä tästä. En lainkaan. Tuijotan maalausta ja mietin sen tehneitä ihmisiä. Huokaan syvään, ei tässä auta kuin yrittää koska muuten olen jumissa Brooksissa ikuisesti. Sillä Rikke varmasti keksii jonkin keinon sitoa minut sinne vaikka en siellä tällä hetkellä ollutkaan. Taitavana ihmistuntijana hän oli jo osunut yhteen arkaan kohtaan eli läheisiini. En kykenisi elämään sen kanssa, että Unnur ja Jack jäisivät vangeisksi koska minä en hoitanut hommaani. Tohtori oli jotenkin sidottu palauttamaan meidät täältä vain ja ainoastaan Brooksiin, en tiennyt miten mutta jotenkin kuitenkin.

”Ei kai tässä auta kuin käydä töihin. Voisitko tuoda Tardiksesta minulle kynän, paperia ja kupin kahvia?” Kysyn Tohtorilta tuijottaen samalla maalausta. Mielessäni pyöri jokin ajatus josta en ihan saanut vielä kiinni enkä uskaltanut katsoa pois maalauksesta siltä varalta, että se karkaisi totaalisesti mielestäni jos tekisin niin. Aika oli rahaa ja niin pois päin.

”Käskystä, rouva.” Tohtori sanoo ja häviää kohti tunnelin toista päätä jättäen minut yksin maalauksen luokse. Lasken kummatkin kämmeneni luolamaalaukselle, jostain syystä minusta tuntuu siltä, että minun tulee tehdä niin. En tiedä mistä tuo tunne kumpuaa mutta olen jo aikoja sitten oppinut luottamaan intuitioon ja teen niin tälläkin kertaa. Suljen silmäni, nojaan hieman seinämää kohti ja kuuntelen. Ensin luolassa vallitsee täysi hiljaisuus mutta sitten, yhtäkkiä, silmieni eteen avautuu näkymä ajasta jolloin maalaus on ollut työn alla. Näen ihmisiä, luola on täynnä perheitä. Ihmisiä on joka ikäluokkaa, on pieniä lapsia ja on vanhuksia. Katselen ulkopuolisena ihmisiä luolan reunalta, näen koko asuinpaikan yhdellä silmäyksellä. Käännän hieman päätäni ja näen, että kaksi ihmistä seisoo sen seinämän edessä johon nyt nojaan. Nainen ja mies, varsin iäkkäitä kumpikin, tarkempaa ikää on vaikea arvioida. Naisella on pitkä tukka joka on letitetty kauniille pitkälle letille, miehellä on myös letti mutta se on lyhyempi. En saa selvää heidän keskustelustaan mutta aavistelen sen liittyvän tulevaan maalaukseen. Tämä teoria saa vahvistusta kun huomaan kummankin kädessä olevat pienet purkit joissa on pillit. Ilmeisesti tässä valmistaudutaan tekemään maalauksen ensimmäiset viivat. Seuraan tapahtumaa lumoutuneena. Maalausta tehdään mielettömällä taidolla puhaltaen pillistä maalia seinämälle johon muodustuu luultavasti koko heimo. En tiedä kuinka kauan maalaus tosiasissa vie aikaa, luultavasti kauan. Kun maalaus alkaa olla valmis, paikalle saapuu toinen mies. Hänellä on kädessään pussi punamultaa jota hän ripottelee seinämän alareunaan mutisten jotain mitä en ymmärrä. Ilmeisesti hän on heimon shamaani ja maalaukseen liittyvän taian tekijä. Kaikki kolme astuvat kauemmas maalauksesta ja maalaus herää henkiin. Kuvaan maalatut hahmot liikkuvat. Tuijotan kuvia haltioituneena, tämä on ihan uskomatonta. Olen kuin transsissa ja hätkähän suuresti kun aistin läheisyydestäni toisen ihmisen. Tohtori on tullut takaisin Tardikselta. Avaan silmät ja tosiaan, siinä hän seisoo kahvikuppi kädessä ja paperi kainalossaan.

”Minä nojasin tähän ja en tiedä, vaivuin kai johonkin transsiin. Näin kun tämä tehtiin.” Selitän hänelle sivellen maalipintaa. Tartun Tohtorin ojentamaan kahvikuppiin ja hörppään siitä varovasti. Kuumaa, pitää varoa, että ei polta suutaan.

”Sinä pääsit sisään taikaan.” Tohtori nyökkää. Ilmeisesti se on hyvä asia, päättelen siitä miten rauhallinen Tohtori on. Ojennan käteni kohti paperia ja kynää ja alan luonnostella itselleni tuota kaunista maalausta paperille. En ole mitenkään häikäisevän hyvä piirtäjä mutta harjoitus on parantanut taitojani ja nyt en enää häpeä niin paljon esitellä piirroksiani. Kynä viilettää paperilla kuin jonkun muun ohjaamana. Mietin onko tämäkin taikuutta.

”Ilmeisesti tämä kuvaa täällä asunutta heimoa. Näin parisenkymmentä ihmistä tässä luolassa ja sama määrä on tässä maalauksessa. Kun he saivat sen maalattua, kuvat alkoivat liikkua. Ne ikäänkuin tanssivat. En tiedä onko tässä mitään järkeä.” Katson Tohtoriin, toivon, että saisin häneltä jotain vihjettä siitä onko tämä ihan järjetöntä juttua. Hän kuitenkin vain kuuntelee hiljaa ja nyökkää. Että kiitos vaan tuesta.

”En kyllä tiedä mistä tässä on kyse.”

”Tiedät sinä, Raina. Sinun pitää nyt vain avata tajuntasi ja antaa ajatusten virrata. Sinä tiedät kyllä.” Tohtori vastaa. Tuijotan sitä kuin hullua. Mutta tottelen kuitenkin, suljen silmäni ja kosketan uusiksi maalausta. Jälleen näen kuinka maalauksen hahmot liikkuvat. Liike on kaunista, vähäeleistä ja hallittua. Suojelu. Siitä tässä on kyse.

”Suojelu! Tämä on jonkinlainen suojelustaika!” Huudahdan innostuneena. Tohtori virnistää, ilme kertoo tyyväisyydestä sen suhteen, että oli oikeassa.

”Minähän sanoin, että tiedät!”

”Enää pitäisi siis saada selville, että miksi Rikke haluaa suojelustaian haltuunsa” pohdin ääneen.

”Hänellä on voimakkaita vihollisia. Hän kun ei ole mitenkään niitä helpoimpia ihmisiä ja hän on onnistunut suututtamaan elämänsä aikana monia. Siksi hän tarvitsee tätä taikaa” Tohtori sanoo osoittaen maalaukseen.

”En vieläkään tiedä kykenenkö tuhoamaan osaa tuosta. ” En todellakaan tiedä miten sen teen. Se on vastoin kaikkea mitä minulle on opetettu ja mitä itse olen tottunut tekemään. Tuhoaminen.

”Tiedän, Raina, tiedän. Mutta valitettavasti meillä ei ole vaihtoehtoja, kuten hyvin tiedät” Tohtori sanoo pehmeästi ja käskee minun lähteä edeltä Tardikseen. Hän hoitaisi likaisen työn niin, että minun ei tarvitsisi sitä todistaa. En väitä, olen vain kiitollinen jos minun ei tarvitse nähdä sitä, että tuosta kaunokaisesta pilkotaan pala pois.