8

Yö on levoton. En osaa nukkua hyvin vieraassa paikassa, en ole koskaan osannut. Kotona omassa sängyssä nukun vaikka pommi räjähtäisi naapurissa mutta vieraassa ympäristössä kuuntelen kaikki rapinat ja sellaiset.  Hyörin ja pyörin ja kun nukun, näen hämmentäviä unia. Uneni ovat sekavia, ne muistuttavat omasta elämästäni mutta eivät kuitenkaan ole menneisyyden toisintoa. Alitajunta on kummallinen tekijä, se nostaa mieleen asioita unen kautta joita en välttämättä muuten haluaisi nostaa aktiiviseen käsittelyyn. Unessa nämä asiat nousevat mieleen erilaisissa muodoissa eikä aina ole selkeää mitä mikin tarkoittaa. Näen unia menneistä suhteista,ihmisistä joita en ole tavannut vuosiin, kymmeniin vuosiin. Ihmisistä joita en todellakaan halua tavata enää koskaan. Ihmisistä joiden tapaamisesta antaisin vaikka toisen käteni mutta joiden tapaaminen ei enää ole mahdollista. Elämä tuntuu epäreilulta. Miksi ne jäävät eloon jotka eivät sitä ansaitse ja ne joutuvat luopumaan elämästään jotka olisivat vielä lisävuosien arvoisia. Ikuisia kysymyksiä joihin kukaan meistä ei voi vastata. Valitettavasti. Unissani seikkailevat monet hahmot saavat pääni pyörälle ja herään hikisenä, lakanaan lähes hirttäytyneenä. Olen aina ollut levoton nukkuja mikä on ollut raskasta niille jotka nukkuvat kanssani. Valitettavasti. Yritän vapautua lakanan kuristusotteesta ja saada hengitykseni tasaantumaan. Unet ovat saaneet minut ahdistuneeksi ja kaipaan kotiin, omaan kotiin. Mietin nousemista ja keittiön etsimistä, jos siellä vaikka olisi teenkeitto mahdollisuus. Josko se rauhottaisi. En kuitenkaan jaksa nousta joten jään sänkyyn makaamaan selälleni, kattoon tuijottaen. Elämääni miettien. En olisi muutama päivä sitten uskonut, että olen nyt tässä, Innosolissa. Tohtorin kanssa. Mietin jälleen voisiko Tohtori tehdä minulle palveluksen kun tämä kaikkin olisi ohi. Jos hän veisi minut ajassa taaksepäin jotta saisin vielä yhden hetken, yhden pienen hetken rakkaani kanssa. Haluaisin sanoa hänelle kuinka paljon häntä rakastan ja kuinka iso osa sydämestäni kuolisi hänen mukanaan. Vaikka luultavasti hän sen tiesi mutta silti, olisin halunnut sanoa sen vielä kerran hänelle ääneen. Tapahtumat vain eivät silloin antaneet siihen mahdollisuutta. Valitettavasti ja siitä olen kohtalolle erittäin katkera enkä ole kyennyt antamaan anteeksi. Kyyneleet nousevat silmiini, haava on edelleen arka ja auki vaikka tapahtumista on jo viisi vuotta. En tiedä meneekö se haava ikinä kiinni niin, että kipu olisi poissa. On hetkiä jolloin haavaa särkee vähemmän mutta vastavuoroisesti on hetkiä jolloin haavaa särkee niin, että olen lähes toimintakyvytön. Toivoisin, että jonain päivänä kykenisin antamaan anteeksi ja elämään ilman kipua. Mutta en tiedä onko se mahdollista sillä haava on niin syvä. Yhtäkkiä ovelleni koputetaan. Säpsähdän. Kuka ihmeessä tänne nyt tulee, ei Tohtori ainakaan sillä Tohtori olisi tullut väliovesta ja marssinut vain ovesta sisään sillä yksityisyys on hänelle selvästi hankala asia.

”Tule vain sisään.” Sanon ja kiedon lakanaa päälleni jotta olisin edes etäisesti  siveä vieraan tullessa ovesta sisään. Yllätyksekseni ovesta sisään tulee Unnur. Mitä hän täällä tekee?

”Onko sinulla kaikki hyvin, Raina?” Unnurin äänessä on pehmeyttä . Mukavaa vaihtelua Tohtorin tohkauksen jälkeen. Mietin kuinkahan punaiset silmäni ovat ja kuinka selvästi näytän siltä, että olen juuri itkenyt.

”On.” En halua avautua ongelmistani vieraalle ihmiselle, en nyt. En yleensäkään ole hyvä puhumaan itsestäni ja olen tottunut pitämään tietyt asiat itselläni ja niiihin kuuluu  sisäiset haavani.

”Anteeksi, että sanon näin mutta tiedän, että kaikki ei ole hyvin.” Unnur astuu sisään huoneeseeni ja sulkee perässään huoneeni oven. Hän istuu sänkyni laidalle ja ottaa minua kädestä. Hänen kätensä on lämmin ja pieni, lohduttava.

”Minä aistin hämmenyksesi ja ahdistuksesi ja mietin voisinko olla jotenkin avuksi? Että jos vaikka haluaisit puhua siitä mikä mieltäsi painaa. Minä kuuntelen mielelläni ja autan jos voin.” Niin, Unnurin kyvyt, olin unohtanut ne. Enkä kyllä osannut ajatella, että hän voisi aistia ja nähdä tämänkaltaisia asioita. En ole tottunut ihmisiin joilla on näkemisen kyky, niitä ei ole minun maailmassani muualla kuin tarinoissa. Ainakaan minun tietääkseni. Huokaan.

”En oikein tiedä miten tähän tilanteeseen tulisi suhtautua. Meillä ei ole kaltaisiasi ihmisiä joilla on sinun kykysi. Joten ymmärtänet jos olen hieman päästäni pyörällä tämän kaiken suhteen. Kuten koko tilanteen,  Tohtorin kanssa matkustamisen ja vaaran ja niin. Minä nautin yleensä rauhallisesta elämästä kotona, en matkaile ajassa ja kohtaa vaaroja vähän väliä.”

”Ymmärrän täysin. Et ole ensimmäinen joka kokee hämmennystä Tohtorin kanssa matkustamisesta. Etkä luultavasti viimeinenkään. Etkä myöskään ensimmäinen joka hämmentyy kyvystäni. Se ei ole meilläkään kovin yleinen kyky, on vain muutamia sukuja koko maassa joissa se periytyy. Yleensä äidiltä tyttärelle. ” Nyökkään. Mietin onko Unnur itse ollut hämmentynyt huomatessaan kykynsä vai onko se ollut hänelle itsestään selvää. Elämä on niin erilaista ja kuitenkin niin samanlaista eri puolilla galaksia. Tietyt ongelmat ovat näköjään todellakin universaaleja.

”Mietin menneisyyttäni. Nukuin hieman huonosti ja näin sekavia unia. Ihmisistä jotka olivat ennen osa elämääni mutta jotka eivät erinäisistä syistä ole enää. Toisten poistumisesta kuvioista olen enemmän kuin kiitollinen mutta on niitäkin joiden kanssa olisin halunnut jakaa elämääni pidempään. ” Tunnen kuinka kyyneleet kostuttavat jälleen silmäni ja räpytän ne pois silmistäni mikä saa ne valumaan poskilleni. Unnur pyyhkii kyyneleet poskiltani ja on läsnä mikä on tarpeeksi juuri nyt. En halua muuta, en halua enkä tarvitse ketään analysoimaan tunteitani ja mieltäni. Sitä on tehty jo tarpeeksi muiden toimesta menneinä vuosina enkä ole tullut hullua hurskaammaksi sen ansiosta.

”Ihmissuhteeni ovat olleet värikkäitä ja joukkoon mahtuu muutama erittäinkin epäonnistunut suhde. En haluaisi muistella niitä mutta jostain syystä ne nousevat ajoittain uniini, vuosien kulumisesta huolimatta. Toivoisin, että aika haalistaisi muistot pois mielestäni mutta niin ei ole vielä ainakaan käynyt. Valitettavasti. Olen tehnyt paljon työtä sen eteen, että olen päässyt pois siitä suosta mihin minut ajettiin enkä todellakaan halua joutua siihen suohon takaisin. En halua mennä kovin syvälle niihin muistoihin sillä en ole varma kuinka paljon kestän niitä muistoja ilman, että suo vie mennessään. Vei vuosia saada itsensä uskomaan, että olen parempi kuin mitä minun annettiin ymmärtää olevan. Että ne sanat joita minulle huudettiin, eivät olleet totta.” Katson ulos ikkunasta ja nostan jalat vasten rintaani ja kiedon käteni polvien ympäri. Käperryn itseeni. Unnur kuuntelee hiljaa, ei sano mitään mutta selvästi kuitenkin kuuntelee. Mitä arvostan kovin. En halua kuulla sanahelinää. Kuuntelen mielummin hiljaisuutta kuin sanoja joilla ei ole merkitystä.

”Elin vuosia uskoen, että minusta ei ole mihinkään. Että en kykenisi koskaan elämään normaalia elämää. Mikä se sitten ikinä olisikaan, normaali elämä. Annoin johdatella itseäni, käyttää itseäni, olla sylkykuppi. Vuosia. Näin jälkikäteen olen monesti ihmetellyt miksi ja miten olen kestänyt sitä niin kauan, miksen lähtenyt aiemmin. Mutta samalla tiedän, että lähteminen ei ollut niin yksinkertaista ja helppoa. Poltin monia siltoja voidakseni olla siinä suhteessa. Siltoja joiden polttaminen oli täysin tarpeetonta ja typerää. Onneksi joitain siltoja kykenin rakentamaan ajan kanssa uusiksi. Joidenkin palamisesta en ole niin huolissani enkä kadu. Tokihan sitä toivoo, että elämästään selviäisi helpommalla, että ei olisi joutunut niitä siltoja polttamaan. Mutta tehty mikä tehty, tekemättömäksi sitä ei saa.” Mietin kertoisinko Unnurille ajatuksestani Tardiksella matkaamisesta.Ymmärtäisikö hän sen. Mietin Unnurin elämää, onko hänellä ketään jonka vuoksi taistella vai onko hän yksinäinen. En kuitenkaan kysy mitään, ei ole minun asiani udella. Vaikka olenkin äärettömän utelias, harvoin uskallan udella ääneen asiota jotka mieltäni askarruttavat. Olen ujo ja syrjäänvetäyvä mitä kaikki eivät minusta ollenkaan usko. Minkä kyllä ymmärrän, usein jännitykseni purkautuu epämääräisenä puheena ja sohlauksena. Tajuan, että olen kuin Tohtori. Oivallukseni jälkeen tajuan samaistuvani häneen kovin paljon, meillä on paljon yhteistä, kuitenkin. Hymyilen mutta hymy ei ylety silmiini asti. Ajatukset ovat kuitenkin ihan muualla, näkemissäni unissa.

”Elämä on täysin epäreilua, ne menevät joiden ei haluaisi menevän ja ne joiden haluaisi menevän, jäävät. Jos joskus olen uskonut johonkin korkeampaan voimaan niin se usko on kyllä kuollut täysin pois. En voi uskoa, että jossain olisi joku joka sallisi moista. ” Kyyneleet valuvat jälleen poskilleni mutta tällä kertaa en yritä estää niitä. Itku tulee jos on tullakseen, ehkä se on hyvä päästä ulos systeemistäni.

”Jokainen meistä on menettänyt ihmisiä joita ei olisi halunnut menettää.”  Unnur sanoo hiljaa. Mietin kenet hän on menettänyt. Sillä äänestä kuulee, että hän on menettänyt jonkun rakkaan jonka lähtö on satuttanut häntä kovin. Istumme hetken hiljaa, kumpikin omissa ajatuksissaan miettien mitä miettiikin.

”En ole antanut kohtalolle anteeksi, että en saanut kertoa vielä kerran kuinka paljon rakastin. En kykene antamaan anteeksi sitä, että en kyennyt olemaan vierellä kun lähtö tapahtui. Vaikka olinkin poissa syistä joihin en kyennyt itse vaikuttamaan. En ole antanut sitä anteeksi myöskään itselleni.” Tätä en ole sanonut koskaan ennen ääneen kenellekään. Unnur on ensimmäinen jolle sen sanon. Jostain syystä luotan tähän naiseen vaikka en tunne häntä lainkaan. Toisaalta, ehkä juuri siksi häneen on helppo luottaa. Hänestä huokuu rauhallinen aura. Luultavasti moni on uskoutunut hänelle asioista joista eivät ole muille kyenneet puhumaan. Minun maailmassani hänestä luultavasti tulisi hyvä terapeutti, huomaan miettiväni. Vaikken kyseiseen ammattiryhmään niin kovin uskokaan ja luotakaan. Mutta se nyt taas ei johdu mitenkään Unnurista vaan ihan muista asioista ja muista tapahtumista. Pohdin onko Unnurilla jokin päivätyö ja huomaan kuinka vähän tiedän Innosolin asukkaista. En tiedä miten heidän yhteiskuntansa toimii. Tutkijaminäni nousee taas pintaan, nähtävästi. Puhuminen Unnurille helpotti huomattavasti oloani, en ole lainkaan niin ahdistunut kuin herätessäni.

”kiitos. Oloni on huomattavasti parempi nyt kuin herätessäni.” Mikä on aivan totta, hengitys kulkee helpommin ja tunnen oloni paremmaksi. Unnur hymyilee ja käskee minua nukkumaan vielä hetken, sanoo tulevansa herättämään kun on aika herätä.