18

Juttelemme hetken niitä näitä, kuin nollaten edeltänyttä keskustelua ja antaen minulle tilaa hengittää taas rauhassa. Keskustelumme kuitenkin keskeytyy kun huoneen ovi avautuu ja Rikke astuu sisään, vierellään Tohtori. Juoksen Tohtorin luo ja hetken mielijohteesta halaan tätä. En ole ollut koskaan vielä näin iloinen nähdessäni tuota miestä. Mutta toinen on kunnossa ja yhtenä kappaleena. Haluaisin kysyä Jackista mutta jätän kysymättä, en halua antaa Rikkelle sitä tyydytystä, että hän pääsee sanomaan, että emme saa keskustella asiasta. Odotan mielenkiinnolla mitä seuraavaksi tapahtuu. Ja, että kuulisin miksi Tohtori on täällä. Ennen kuin ehdin edes toipua siitä, että Tohtori ja Rikke tulivat huoneeseen, cyberman avaa oven ja tuo perässään hieman vastahakoisen Jackin. Jack näyttää myöskin olevan kunnossa mikä on hyvä asia. Jack vinkkaa minulle silmää. Mahdoton mies tuokin. Mutta onnistuu tehtävässään ja saa hymyn kasvoilleni. Olemme jälleen kaikki koolla ja ilmeisesti kaikki odottavalla kannalla sen suhteen, että miksi Rikke on tuonut meidän kaikki tänne.  Emme kuitenkaan joudu odottamaan kauaa.

”Raina, haluaisitko sinä kertoa muille mitä sinulle selvisi näistä kuvista? Kuulisin mielelläni itsekin.” Rikke sanoo osoittaen toisella kädellään kohti pöytää jossa kartat, kirja ja kuvat ovat edelleen levällään.

”En tiedä haluanko mutta toisaalta, minulla ei taida olla muita vaihtoehtojakaan?” Rikke nyökkää. Eli kerrottava on.

”En tiedä kuinka paljon te tiedätte kivikauden luolamaalauksista. Mutta pienenä johdantona voin sanoa, että ne yleensä kuvaavat elävästi eläimiä mutta hyvin harvoin ihmisiä. Jos ihmisiä on kuvattu, on ihmiset maalattu tikku-ukkoina. Mikä on jo vuosisatoja hämmentänyt tutkijoita. Mutta näissä kuvissa pääosassa ovat ihmiset.” Siirryn pöydän ääreen ja nostan varovasti parasta kuvaa luolasta jossa maalaus näkyy selvästi. Näen kuuntelijoideni silmissä kiinnostusta mikä saa minut hykertelemään. Olen elementissäni.

”Rikke tahtoi minun selvittävän missä tämä luola on. En ole koskaan nähnyt ainuttakaan kuvaa tästä luolamaalauksesta ja olen kuitenkin erikoistunut kivikauden tutkimiseen. Mietin, että tehtävä on mahdoton, ei näistä voisi mitenkään päätellä missä tämä kyseinen luola on. Kunnes sitten tutkin tarkemmin yhtä kuvista ja tajusin, että olen ollut tuolla luolassa.” Ilmassa on hämmennystä ja mykistymistä. Jack ja Tohtori tuijottavat minua avoimesti suu auki, Rikke myhäillen mikä saa minut epäilemään, että hän tiesi jotain minusta jo etukäteen. Voisiko hän olla jotenkin tiennyt kuitenkin missä luola on ja, että minä olen käynyt siellä. En kuitenkaan ehdi pohtia asiaa pidempään kun huomaan, että vieressäni seisova Unnur on tarttunut minua hellästi kädestä, antaen minulle voimaa. Nyökkään hänelle kiitollisena.

”Niin. Olen käynyt täällä. Vuosia sitten olin siellä kaivauksilla ja tein jopa koekuoppia tuolla luolassa mutta en kyllä löytänyt yhtään mitään. En viitteitä minkäänlaisesta asumisesta, en siitä, että siellä olisi näin upea luolamaalaus.” Osoitan kuvia.

”Tiesin, että et tuottaisi minulle pettymystä, Raina.” Rikke sanoo ja astelee pöydän ääreen. Mietin aikooko hän kertoa itse mitä hän pyysi minulta.

”Voisiko joku nyt kertoa meille mistä tässä on oikein kyse?” Tohtori kysyy keskeyttäen pohdintani.

”Voi kyllä. Minä haluan, että sinä lähdet Rainan kanssa tänne ja tuot sieltä erään esineen minulle.” Rikke vastaa ja näyttää kuvaa.

”Minkä esineen, Rainahan juuri sanoi, että ei siellä ole mitään? Ja luotan kyllä Rainan ammatilliseen arvioon tässä asiassa. Jos hän ei ole sieltä löytänyt mitään niin siellä ei ole mitään.” Tohtori sanoo pohdiskellen.

”Kyllä siellä on. Raina ei vain osannut etsiä sitä. Eihän hän löytänyt tätä luolamaalaustakaan” Rikke sanoo, haastavalla äänellä mutta en tartu koukkuun. Hänen pitää yrittää enemmän jotta saa minut suuttumaan.

”Tohtori, sinä lähdet Rainan kanssa Serbiaan. Jack ja Unnur jäävät tänne, pantiksi.” Rikke sanoo katsoen vuorotellen minuun ja Tohtoriin. Minä puolestani katson Tohtoria ja tohtori minuun. Kumpikin tuntuu pohtivan mahdollisia vaihtoehtoja mutta taidamme molemmat päätyä yhtä aikaa lopputulokseen, että meillä ei ole muita vaihtoehtoja kuin suostua sillä lähes yhtäaikaa nöykkäämme Rikkelle. Olkoon niin sitten.

”Hyvä on. Oletan, että pidät kiinni tästä sopimuksesta ja olet sanasi mittainen nainen” Tohtori sanoo Rikkelle matalalla äänellä, olen kuulevani äänestä uhkausta mutta en ole varma kuvittelenko vain.

”Kyllä sinä tiedät, että pidän lupaukseni” Rikke vastaa. Hyvä niin, parasta olisikin pitää. Yritän kerätä itseäni kasaan, tämä kaikki meinaa olla minulle melkein liikaa mutta nyt ei voi romahtaa. Unnurista huokuu voimaa kohti minua ja imen sitä itseeni, sulkien hetkeksi silmäni. Minä pystyn tähän, minun on pystyttävä tähän, meidän kaikkien vuoksi. Olen jo ottamassa askelia kohti ovea kun tunnen Jackin käden olkavarrellani ja ennen kuin ehdin tajuta mitä tapahtuu, toinen on kääntänyt minut itseään vasten ja painaa huulensa huulilleni. Jackin huulet ovat pehmeät ja huomaan vastaavani suudelmaan. Suudelma tuntuu kestävän ja kestävän vaikka todellisuudessa aikaa tuskin kuluu niin paljoa.

”Ihan vain siltä varalta, että emme enää tapaa ”Jack mutisee huulilleni irrottaessaan otettaan minusta. Tilanteesta häkeltyneenä en saa sanaa suustani enkä ehdi miettiä mitä sanoa ennen kuin Tohtori jo viipottaa ulos huoneesta ja minun oletetaan seuraavan tätä.

                             Kävelemme Tardikselle Rikken ja cybermanien saattamana, en tiedä miten Tardis on sinne saapunut mutta siellä se nököttää talon pihalla. Kukaan ei sano mitään, tunnelma on hyvin ahdistavan painostava. Kun saavumme Tardiksen ovelle, Rikke kertoo mitä haluaa minun tuovan Serbiasta. Palan luolamaalausta. Tuijotan häntä kauhuissani, luuleeko tuo nainen todella, että minä aion tuhota osan ehkä vuosituhannen löydöstä? Rikke vastaa tuijotukseeni muistuttumalla tekemästämme sopimuksesta ja kiukustun kun Tohtori sanoo, että pidämme kyllä osamme diilistä. Mulkaisen Tohtoria hyvin pahasti ja saan samankaltaisen katseen takaisin. Onpas hyvä alku tälle matkalle tämä. Astumme Tardikseen ja Tohtori asettaa koordinaatit kontrollipaneeliin ja tuttu wuuush wuuush saattelee meidät aikavortexiin. Kumpikin meistä on hiljaa, eri syistä tosin. Minä olen edelleen tyrmistynyt siitä mitä minun odotetaan tekevän ja Tohtori puolestaan kiukuttelee jotain muuta. Aistin sen hänestä mutta koska ei aio itse nähtävästi kertoa mistä on kyse, minä en aio kysyä. Olemme siis kumpikin todella aikuisia mutta olkoon näin sitten. Matka ei kestä kuin hetkisen, en taida koskaan tottua tähän. Olen kuitenkin jo oppinut, että välillä laskeutuminen voi olla töyssyisää joten  pidän kiinni komentopaneelista. Tällä kertaa laskeudumme erittäin rauhallisesti, tietenkin kun olen kerran varautunut ihan muuhun. Kuluu hetki ennen kuin kumpikaan tekee mitään ja sitten Tohtori astelee ovelle, pitää sitä minulle auki ja kysyy aionko tulla. Mieleni tekee mieli sanoa, että en tule jos ei toinen suostu kertomaan mitä kiukuttelee. En kuitenkaan sano mitään vaan kävelen kiltisti ovesta ulos. Tohtori astuu perässäni ja sulkee oven. Seisomme siinä, muutaman metrin päässä tuosta mystisestä luolasta. Keskityn hengittämään ja olemaan rauhallinen, nyt ei saa antaa paniikille valtaa. Mietin toimintasuunnitelmaa päässäni, mistä ihmeestä minä tuolta lähden hakemaan sitä maalausta kun en kerran edellisellä kerralla ollut löytänyt siitä mitään viitteitä. En kuitenkaan ehdi kovinkaan pitkälle pohdinnassani kun Tohtori keskeyttää ajatukseni.

”Mistä siinä suudelmassa oikein oli kyse?” Ääni on tuohtunut, erittäin tuohtunut. Ah, selvisi syy kiukutteluun. Huokaisen ja mietin mitä vastaan. Koska enhän minä tiedä.

”En minä tiedä. Se yllätti minut varmaan yhtä paljon kuin sinutkin. En minä sitä odottanut, lainkaan.” En ole lainkaan varma uskooko Tohtori sanojani sillä saan osakseni paljon puhuvan mulkaisun. Hienoa.

”No, Jack on Jack.” Mitä tuo nyt oli tarkoittavinaan.

”Miten niin?” haluan nyt puida tämän asian halki, poikki ja pinoon ennen kuin jatkamme etsintöjä.

”Kyllä sinä tiedät. Sille kelpaa kaikki mikä liikkuu kahdella jalalla” Tohtori vastaa äänessään tuohtumusta.

”Eli sinusta Jack suuteli minua vain koska satuin olemaan paikalla ja hänen teki mieli suudella jotakuta?” sanon huomaten, että alan siirtyä närkästyksestä kiukkuun. En pidä nyt tästä vihjailusta yhtään. Kuluu hyvän aikaa ennen kuin Tohtori vastaa mitään ja mietin olisiko toinen tajunnut ajatella mitä sanoi minulle mutta se taitaa olla turhaa toiveajattelua.

”En minä tiedä, en minä ollut se jota suudeltiin.”

”Jaa, että minun pitäisi tietää mitä Jackin päässä sitten liikkuu milloinkin?” Luoja, mustasukkainenko tuo on. Eivätkö ne voisi vaan puhua keskenään asioitaan selviksi sekoittamatta siihen muita. Tohtori tuhahtaa.

”Anna tulla nyt vaan, kaikki kerralla ulos sillä minä en aio liikkua tästä mihinkään ennen kuin olemme puhuneet tämän asian kokonaan läpi. Muutenkin liikaa mielessä, en tarvi tätä juuri nyt.” Niin, liikaa kaikkea. Toisaalta tämä keskustelu piti poissa mielestä monta muuta asiaa, monta asiaa joiden ajatteleminen olisi tätä huomattavasti vaikeampaa.

”Minä vain olen aistivani Jackista jotain mikä liittyy sinuun. Enkä saa kiinni mitä se on. En halua, että se sotkee tätä.”

”Ja luulet, että asia selviää sillä, että kiukuttelet minulle? Luoja sinun kanssasi. Ei tullut mieleen kysyä Jackilta?”

”Kysyn sinulta.”

”Huomaan. Mutta kun en minä tiedä mitä Jackin päässä liikkuu. En minä sitä suudelmaa odottanut, en minä sitä nähnyt ennalta. En saanut mitään ennakkovihjeitä sen suuntaan!” Paitsi Unnurin sanat. Tajuan sen kesken kaiken. ”Paitsi, että Unnur kysyi mitä minun ja Jackin välilläni on. Sanoin, että ei mitään muuta. Että olin nukahtanut sen olkapäätä vasten siellä kun odotimme Rikkeä. Enhän minä ole edes tavannut sitä ennen tätä päivää.”  Sanat Unnurista saavat Tohtorin selvästi pohtimaan asiaa. Olisiko Unnur todellakin tiennyt jotain mitä en itse tiennyt. Kysyn asiaa Tohtorilta joka mutisee jotain epämääräistä ja potkii jalallaan hiekkaa. Oikeasti, aikuinen mies eikä osaa käyttyää sen mukaan.

”Minä en halua suhdetta, en ole siihen valmis. Enkä todellakaan ole mielestäni vihjannut Jackin suuntaan mitään, että haluaisin suhteen. Joten jos jotakuta haluat nyt syyttää niin ohjaisin syyttävän sormen Jackin suuntaan. Hän suuteli minua.”

”Mutta sinä vastasit suudelmaan” Tohtori sanoo katsoen minua suoraan silmiin. Niin, niinhän minä vastasin.

”Se oli vaistomainen reaktio. ”

”Mitä Jack sanoi sinulle?”

”Koska? Ai suudelman jälkeen? Jotain, että siltä varalta, että emme tapaisi enää.”  Tohtori nyökkää, mitä se nyt tästä luki sitten tapahtuneeksi. En tiedä enkä oikeastaan välittänyt, en jaksa vääntää sen kanssa kun ei tämä keskustelu näyttänyt etenevän mihinkään. Katson luolan suuntaan, kai se on vain mentävä sisään ja mietittävä siellä miten edetä. Ehdin kävellä vain muutaman askeleen kun Tohtori huutaa perääni.

”Raina, odota. Anteeksi. Ei ollut tarkoitus suorittaa mitään kuulustelua. Se mitä tapahtuu tai on tapahtumatta sinun ja Jackin välillä, on sinun ja Jackin välinen asia. Minä vain. En tiedä. Hämmästyin siitä suudelmasta. Jack ei yleensä näytä tunteitaan siten. Onhan se flirtti ja niin mutta tuo oli jotain erilaista. Poikkeuksellista.” Käännyn ja näen Tohtorin kasvoilla aidosti pahoillaan olevan ihmisen ilmeen.

”Anteeksipyyntö hyväksytty. Kertoisin kyllä jos tietäisin mistä on kyse. Mutta en tiedä.” Tohtori harppoo minut kiinni ja halaa.

”Noniin, mennääs sitten etsimään sitä luolamaalausta.” Tohtori tarttuu minua kädestä ja astumme luolaan yhdessä. Kerron Tohtorille tarkemmin siellä tekemistäni kaivauksista ja pohdimme yhdessä hetken miten edetä. Koska kukaan tutkimusryhmästäni ei ollut löytänyt loulasta mitään vihjeitä asumisesta tai  maalauksista, päätämme kävellä ensin luolan läpi. Katsellen seiniä, josko jokin idea tulisi siten mieleemme. Ehkä turhaa toiveikkuutta mutta tässä vaiheessa mikä tahansa suunnitelma on hyvä kun kunnon suunnitelmaa ei ole. Kerron Tohtorille, että en tiedä miten kykenen tuhoamaan luolamaalauksen jos sen löydämme. Tohtori puristaa kättäni hieman kovempaa, lohduttaen ja sanoo, että mietitään sitä sitten kun sen on ajankohtaisempaa. Nyt meidän on kuitenkin ensin löydettävä se loulamaalaus.

Luola on hyvin muistojeni kaltainen. Muistan mistä kohdin olen tehnyt koekaivauksia ja muistan oman hämmennykseni siitä, että luolasta vuosia sitten ei löytynyt mitään. Olimme kaikki silloin olettaneet, että myös luola olisi ollut asuttu koska sen edustalta löytyi niin paljon viitteitä pitkäaikaisesta asumisesta sillä olihan luola suojaisampi ja siten järkevämpi asumispaikka kivikaudella. Luola on varsin pitkä ja kapenee varsin hitaasti, se olisi siis ollut varsin ideaalinen asuinpaikka. Nyt mietin olisinko voinut vain jotenkin onnistua kaivamaan kohdista joissa ei ollut syystä tai toisesta asumisen jäänteitä mutta tajuan heti ajatukseni mahdottomuuden. Tein täsmälliset ja systemaattiset koekuopparivit, kyllä jostain niistä olisi pitänyt jotain löytyä jos täällä olisi asuttu.Kerron ajatukseni  Tohtorille joka on yhtä mieltä kanssani, vihjeitä olisi löytynyt jos niiitä olisi paikalla olemassa. Mietin mitä River olisi tehnyt minun kengissäni.

”Luuletko, että Rikke halusi Riverin luokseen tähän luolaan liittyvistä syistä?” kysyn Tohtorilta kun kävelemme hitaasti kohti luolan perää.

”Se on mahdollista. River olisi ollut innoissaan tästä mahdollisuudesta. Häntä on aina kiinnostanut Maan esihistoria. Enkä valitettavasti usko, että hänelle olisi tuottanut samoja tunnontuskia tuhota maalausta kuin sinulle tuottaa. Mikä puoltaisi sitä, että Rikke halusi hänet sen vuoksi luokseen.” Tohtori vastaa katsellen seiniä.

”Niin. Toivon, että saan vielä mahdollisuuden tavata Riverin. Että tämä kaikki vielä selviää.”

”Niin minäkin toivon. Meidän pitää jatkaa etsintöjä kirjan suhteen kunhan pääsemme eroon Rikkestä. Olemme olleet jo liiankin kauan harhateillä sen suhteen, meidän on aika löytää joku käyttökelpoinen johtolanka viimein.”

”Totta.”

Jatkamme matkaa hiljaisuudessa. Luola käy kovin matalaksi ja meistä kumpikin joutuu kävelemään varsin kumarassa, Tohtori kulkee edellä osoittaen valoa kulkusuuntaan ruuvarillaan. On siitä siis jotain hyötyäkin ajoittain, hyvä vain. Ettei mene ihan brassailuksi. Tulemme tunnelin peräseinälle ja pysähdymme, kumpikin miettien mitä seuraavaksi. Pohdimme hetken vaihtoehtoja ja päätämme kulkea toista laitaa takaisin, jos siten vaikka saisimme jotain vihjeitä siitä missä luolamaalaus täällä voisi olla. Astelemme hiljaisuudessa takaisin kohti luolan suuta mutta matkamme takaisin ei kerro meille mitään sen enempää kuin matka perällekään. Ei vihjettä maalauksesta, ei mitään.

”Ei tästä tule mitään. En tajua missä se tuolla voi olla. Kuljin koko luolan läpi suurennuslasilla kun olin kaivauksilla. Koska meillä oli vahva näkemys siitä, että jos luolan edustalla on asutusta, sitä olisi myös luolassa sisällä.” Pyörittelen päätäni, tämä käy ammattiylpeyden päälle. Olen kuitenkin varma, että kyseessä on tämä luola. Astun ulos luolasta ja tuijotan kallionseinää. En tiedä mitä etsin, kunhan tuijotan. Kiukuissani potkaisen varpaani kipeästi luolansuulla olevaan isoon kiveen ja huudan kivusta. Tohtori laukkaa paikalle ja kehtaa nauraa minulle kun kuulee mitä tein. Ei tässä ole mitään hauskaa. Tai no, on vähän mutta ei silti tarvitse nauraa. Istun kivelle pohtimaan tilannetta ja Tohtori harhailee jonnekin mutisten jotain mistä en saa selvää enkä viitsi huutaa peräänkään koska luultavasti kyse on jostain teknopabblesta mitä en kuitenkaan ymmärtäisi vaikka sen kuulisinkin. En tiedä kuinka kauan siinä istun, nautin auringonpaisteesta kasvoillani. Tuntuu hyvältä olla ulkoilmassa, kaiken sen sisällä kökkimisen jälkeen. Ajatukseni harhailevat Unnuriin ja Jackiin jotka luottavat minun ja Tohtorin selvittämän tämän dilemman ja pelastavan siten heidät Rikken käsistä. En tajua miten tämä vastuu minun harteilleni tuli, en minä ole mikään supersankari. Olen tavallinen arkeologi, en mikään Indiana Jones. Mieleeni muistuu professorini suunnittelema tutkimus siitä, että ovatko Indiana Jones-leffat vaikuttaneet arkeologian hakijamääriin ja mietin onko hän toteuttanut tutkimuksena kun jäi eläkkeelle kun uhkaili joskus. Kaikkea sitä ihminen muistaakin. Hymyilen muistolleni, voi niitä hyviä aikoja. Järkytyn hieman kun tajuan kuinka kauan tuosta muistosta on oikeasti aikaa, en ole enää nuori opiskelija, en ole ollut sitä hyvään aikaan. Huomaan, että Tohtoria ei näy eikä kuulu. Huokaan ja nousen kiveltä, kaipa se on vain mentävä etsimään mihin se on tällä kertaa kadonnut. En haluaisi olla täällä yksinäni, liikaa muistoja. Siinä kun pohdin mihin päin lähtisin Tohtoria hakemaan, huomaan, että kallio kaartuu voimakkaasti vasemmalle muutaman metrin päästä. En tajua miten olemme voineet tutkimusryhmän kanssa moisen jättää huomiotta, en kuitenkaan ainakaan muista koskaan tuota mutkaa tuossa nähneeni. Kävelen mutkan suuntaan ja huomaan, että kallio tekee syvän kaarteen kohti vasenta, se ikään kuin jatkuu toiseen suuntaan. Pyörittelen päätäni, ei tämmöistä ole voinut olla tässä silloin seitsemän vuotta sitten. Kyllä minä tämän muistaisin ja olisin käynyt täällä kävelemässä ja tekemässä koekuopat kaivauksia varten. Kävelen kallion suuntaisesti ja hämmennyn yhä enenmmän kun huomaan, että muutaman metrin päässä on aukko. Lähes juoksen aukolle, minulla on aavistus ja haluan tietää pitääkö se paikkansa. Kyllä. Siellä on toinen luola. Voi nyt jumalalauta.

”TOHTORI! TOHTORI!” Huudan minkä keuhkoistani lähtee, tämä paikka on tutkittava. Ja heti. Vastaus kuuluu jostain kaukaa, kuin kiven sisältä. Ehdin miettiä, että mihin Tohtori on oikein onnistunut eksymään kun luolasta alkaa kuulua askelia, juoksevia sellaisia. Jähmetyn paikalleni vaikka jokainen solu minussa huutaa, että ”Juokse” mutta en kykene. Mutta luolasta kipittääkin ulos Tohtori, naama virneellä.

”Ai sinäkin löysit tänne! Tule tule!” Tohtori tarttuu minua kädestä ja vetää perässään. Joudun pistämään juoksuksi sillä Tohtori harppoo niin mielettömiä askelia, että muuten en pysy vauhdissa. Yritän vilkuilla luolan seiniä juostessani, luola vaikuttaa äkkinäisellä vilkaisulta hyvin identtiseltä aiemmin löytöni kanssa mutta jokin on toisin. Luolan tunnelma on erilainen. Jos tämän sanoisi kenelle tahansa tutkijalle, saisin luultavaksi osakseni oudon katseen mutta silti jokin siellä on toisin. Saan erilaista värinää tästä luolasta. Jotenkin vain tiedän, että luolamaalaus on täällä. En tiedä mille tämän tiedon perustaisin jos minulta kysyttäisiin perustetta sillä minä vain tiedän, että se on täällä. Ja niin se onkin. Luolan lähes perällä, vasemmalla seinällä. Luonnossa se on vielä upeampi mistä sinänsä en ole yllättänyt. Näkemäni kuvat olivat kovin vanhoja eivätkä sen aikaiset kamerat kykene tekemään tälle kaunokaiselle oikeutta. Tohtori pysähtyy ja heiluttaa kättään maalaukseen päin.

”Katso! Raina, me löysimme sen!” Tohtori tohottaa mutta en kuule hänen sanojaan, en tiedä sanooko hän noiden sanojen jälkeen vielä jotain. Olen jo syventynyt tutkimaan maalausta ja sulkenut kaiken muun ulkopuolelle.