2

En ehtinyt  ottaa montaakaan askelta kun kuulin jostain kauempaa ääniä. Pysähdyin, siitäkin huolimatta, että sisäinen ääneni käski minua juoksemaan. Mutta kerran utelias, aina utelias. Halusin tietää mistä on kyse joten käännyin katsomaan taakseni. En kuitenkaan nähnyt mitään äänen lähdettä. Katselin kuitenkin hetken ympärilleni, vain todetakseni, että olin keskellä laaksoa jossa ei ollut mitään muuta kuin tardis josta ääni voisi tulla ja ääni oli selvästi tullut takaani. Jatkoin matkaani, karistin äänen mielestäni ja pudistin päätäni, ehkä vain kuvittelin kuulleeni jotain. Astuin sisään tardikseen jossa Tohtori sähelsi ympäri komentopaneelia, painellen nappeja ja väännellen vipuja. Ovi sulkeutui perässäni ja jäin miettimään joko Tohtori on tajunnut, että ovi aukeaa itsestään. En kuitenkaan ehtinyt kysyä asiaa häneltä sillä lähes samalla hetkellä kun ovi sulkeutui, alkoi kova selitys Tohtorin suunnalta. Teknopälinää, tsiisus. Tuijotin eteeni epäuskoisena, tuo mies yllätti minut kerta toisensa jälkeen ja jotenkin nämä kaikki yllätykset olivat sellaisia joiden olemassaolosta olin kuitenkin jo etukäteen tietoinen. On kummallista olla tekemissä ihmisen kanssa jonka tuntee mutta jota ei ole koskaan tavannut . Erittäin kummallista ja erittäin outoa sillä yhtä aikaa hänen tapansa ovat tuttuja ja erittäin vieraita. Jatkuvasti hämmästyin siitä, että hän teki oikeasti niin kuin teki. Tohtori ilmeisesti, kumma kyllä, huomasi, että keskityin ihan muihin asioihin koska hän yskäisi ja selitti jotain tardiksen tekniikasta jota en ymmärtänyt. Mikähän siinäkin on, että miesten pitää aina päästä esittelemään miten paljon tietävät tekniikastaa. Huokaisen ja yritän keskittyä kuuntelemaan selitystä ajan vaikutuksista ja wibbly wobbly.

”Tiedän, että et ole suunnitelmien mies mutta onko meillä joku suunnitelma siitä mitä nyt tapahtuu?”

”Miten niin en ole suunnitelmien mies!” Tohtori nostaa katseensa lähes vimmaisesti. Taisin osua arkaan kohtaan, huomaan. Mitähän tästäkin seuraa, luultavasti ei mitään hyvää.

”Minähän olen erittäin suunnitelmallinen! Suunnitelmat ovat vahvimpia puoliani!” Tohtori lopettaa viuhtomisen ja tuijottaa minua suoraan silmiin. Melkein kuulen kuinka hänen päässään raksuttaa jotta hän saisi kokoon äkkiä suunnitelman jonka voi esitellä minulle seuraavassa lauseessaan. Naurattaa mutta sen verran itsesuojeluvaistoa minullakin on, että tajuan olla nauramatta ja yritän pitää naamani peruslukemilla.

”Okei okei, olen väärässä.” Nostan käteni pystyyn antautumisen merkiksi, en halua väitellä koska pelkään ratkeavani nauruun. ”Mutta niin, mikä on seuraava askel, selvästi jotain kuitenkin suunnittelet?”

”Menemme tutkimaan saamaasi kirjettä. Se tuntuu luontevalta tässä kohtaa.” Olen havaitsevani pientä ylpeyttä Tohtorin äänessä, liekö johtuvan suunnitelman olemassaolosta.

”Mistä sinä tiedät missä minä asun? Vai onko tämä se kohta jossa minä sen sinulle kerron?”

”Tardis tietää kaiken. Toki voit myös kertoa jos haluat. Minulle sillä ei ole merkitystä, löydämme kyllä perille, tavalla tai toisella.” Muutama napinpainallus ja kuulen kuinka tardikselle ominainen wuush-ääni alkaa jälleen, ilmeisesti olemme matkalla.

                                                          Matkalla ajassa on jännittävä asia. Yhtäkkiä olet paikassa x ja toisena hetkenä paikassa y. Ne voivat olla fyysisesti sama paikka mutta ajallisesti eivät. Voi olla, että matkaan siinä silmänräpäyksessä galaksista toiseen, ulottuvuudesta toiseen. Nyt päädymme Utopiasta kotipihaani. Mikä tuntuu hyvin uskomattomalta, siinä minun pieni torppani on. Kaikki näyttäisi olevan ennallaan, aivan kuten sen jätinkin lähtiessäni kirjastoon. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä kuinka paljon aikaa on kulunut, olenko ollut poissa muutaman tunnin, muutaman päivän vai kenties vuosia. Muistelen kuinka Rose oli oikeassa elämässään poissa yli vuoden kun omasta mielestään oli poissa vain muutamia päiviä. Katselen ympärilleni, edelleen on iltahämärää ja ilma tuntuu olevan muutaman asteen plussalla kuten lähtiessänikin. Silti palelen, kiedon käteni ympärilleni astuessani ulos Tardiksesta ja kävellessäni kohti ulko-oveani. Tarttuessani oveen tulen miettineeksi onko fiksua astua noin vain ovesta sisään mutta sysään ajatuksen syrjään ja lykkään avaimen lukkoon. Käännän avainta ja työnnän oven auki. Kuulostelen oviaukossa mutta en kuule mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Muutaman hetken kuluttua kuulen jostain päin taloa tuttua kohellusta kun Mauno kipittää minua vastaan. Maunon reaktiosta ei voi kuitenkaan päätellä kuinka kauan olen ollut poissa, se on aina yhtä iloinen olin sitten poissa minuutin tai viikon. Tohtori astelee perässäni ja kun yhtäkkiä kumarrun rapsuttamaan Maunoa, kävelee hän minua päin. Mulkaisen pahasti. Voisi katsoa eteensä. Rapsutan vielä hetken koiraa ja sitten jatkan kulkuani kohti keittiötä.  Vesi- ja ruokakupit ovat paikoillaan, vesikupissa on vettä mikä puhuisi sen puolesta, että en ole ollut poissa kovinkaan kauaa. Ruokansa poika ahmii heti kun sen eteensä saa.

”Halusit siis nähdä sen kirjeen?”

”Niin haluaisin”

Kävelen keittiön läpi työhuoneeseeni, laitan valot päälle ja käännyn varoittamaan Tohtoria kaaoksesta, en ole koskaan oppinut pitämään työhuonettani kovin siistinä ja koska siellä yleensä käy lisäksi vain Mauno, en jaksa edes yrittää panostaa asiaan. Mutta Tohtori ei olekaan siinä. Mihin ihmeeseen se nyt jo ehti kadota, näiden kolmen askeleen aikana? Huokaisen syvään, irrotan otteeni työhuoneen oven kahvasta ja lähden etsimään miestä. Löydän Tohtorin olohuoneesta, katselemasta seinällä olevia kuvia. Katselen hetken ovenlävestä tuota miestä. Joka tutkii suloisen innostunut ilme kasvoillaan kuvia töistäni. Ne kuvat tuovat mieleeni paljon muistoja, osa hyviä ja osa ei niin hyviä. Mutta arvokkaita kaikki silti.

”Sinulla olisi paljon puhuttavaa Riverin kanssa, huomaan. Olette ilmeisesti saman alan ihmisiä.”

”Niin olemme.” Miten hämmentävä ajatus tuo onkaan, että pääsisi puhumaan tulevaisuuden arkeologin kanssa ja ennen kuin ehdin estää itseäni, huomaan miettiväni millainen se keskustelu olisikaan. Miten mielenkiintoista olisikaan kuulla tutkimusvälineistä mitä hänellä on käytettävissään, löydöistä joita hän on tehnyt ja projekteista joissa hän on mukana. Mutta ei, se ei nyt ole se miksi seisomme olohuoneessani.

”Se kirje. Se on työhuoneessani, tuletko perässä vai tuonko kirjeen tänne? Työhuoneessani vallitsee kyllä aikamoinen kaaos, täällä voisi olla parempi istua.” Huomaamattani yritän saada hänet pysymään olohuoneessa, en oikein tiedä miksi. Omahan on työhuoneeni, jos siellä on kaaos niin ketä se häiritsee.

”Aivan aivan, mennääs sitten”

                             Astelemme rinnan, mauno jaloissa, kohti työhuonetta. Työhuoneella käytän hetken siihen, että raivaan siellä olevalle pienelle sohvalle sen verran tilaa, että Tohtori mahtuu istumaan. Joka paikka on täynnä paperia, kaivausraportteja, apurahakemuksia, päätöksiä, karttoja, kuvia ja muuta sellaista. Päädyn tekemään muutamasta jo ennestään kohtalaisen hasardista pinosta vieläkin hasardimpia ja senhän voi arvata miten siin käy. Paperit lentelevät pitkin poikin ja kiroan mielessäni epäjärjestelmällisyyttäni. Tohtori luonnollisesti ei tee elettekään auttaakseen, istuu virnistellen ja rapsutellen Maunoa joka on tunkenut myöskin sohvalle, tuupaten pienellä pyllyllään tiellään olleen paperipinon lattialle. Huokaan ja mietin, että kunhan tämä on ohi, käyn kaiken työhuoneessani olevan paperin läpi ja siivoan siellä kunnolla. Saan kasat johonkin järjestykseen ja alan miettiä mihin mahdoin tunkea kirjeen. Istun työpöytäni ääreen ja avaan sen ylimmän laatikon, töngin hetken sisältöä tuloksetta. Ei ollut siellä eikä seuraavassakaan laatikossa. Katselen ympärilleni, minulla ei ole mitään mielikuvaa siitä mihin olen kirjeen laskenut. Nostelen pöydällä olevia paperipinoja, selaan papereita josko se olisi mennyt joidenkin väliin mutta en löydä sitä. Tuhisen ja puhisen, en ole hyvä etsimään koska turhaudun niin kovin helposti. Mikä on suuressa ristiriidassa sen kanssa mitä teen työkseni, voisi kuvitella, että arkeologina omaisin lehmän hermot etsimisen suhteen. Mutta toisin on.

                             Nostan katseeni paperipinoista koska kuulen rapinaa sohvalta. Tohtori istuu kädessään kirje jota haen, ilmeisesti hän on löytänyt sen jo hetki sitten sillä hän tutkii jo sen kääntöpuolta. Tuo mies on uskomaton, ei voinut sitten sanoa löytäneensä kirjeen.

”Olisiko ollut vaikea asia sanoa, että löysit sen kirjeen jotta olisin voinut lopettaa omat etsintäni?”

”Ei kai.”

”no mikset sitten sanonut!”

”En tullut ajatelleeksi”. Kujeileva, hieman pahoillaan oleva hymy ulottuu silmiin asti ja huokaisen alistuneesti, ei tuolle voi olla vihainen kuin sekunnin kerrallaan. Mikä on ihan hyvä, muuten kyllä saisi luunappia tai jotain. ”Oletko saanut siitä mitään irti?” Katselen vierestä, kädet polvillani ja tunnen oloni jotenkin erittäin epäluontevaksi.

”Hmmmm.”

”niiiiiin?”

”Eipäs nyt hätäillä siellä, ihan rauhassa” Mieleni tekee sanoa jotain kärkästä mutta tyydyn katselemaan ikkunasta ulos, miettimään tilanteen absurdiutta. Lukekoot rauhassa sitten jos kerran niin tahtoo. En ymmärrä mitä hän aikoo tuosta paperista ja kuoresta irti saada, siinä ei ole lähettäjän tietoja, ei postileimaa, ei mitään. Paperi tuntui ainakin minun käsiini tavalliselta mutta sitten taas, minä en olekaan Tohtori.  Mauno laskee päänsä Tohtorin syliin, kummallinen mies tuo Tohtori. Yleensä Mauno on vähän vieraskorea eikä erityisesti vieraista miehistä pidä, ainakaan mene ihan lähellä heti. Mutta olenhan se jo itsekin huomannut, että Tohtorissa on jotain mikä sanoo, että luota minuun, olen hyvis. Kuuluu sirinää ja käännän katseeni takaisin kohti sohvaa jossa Tohtori sohii paperia hienolla ruuvimeisselillään. Mitenhän se toimii, huomaan miettiväni. Ei siinä ole mitään näyttöä mikä kertoisi ”tuloksia”. Mutta jotenkin siitä silti saa ulos sen mitä se huomaa. Kummallista. En ehdi viedä ajatustani kovin pitkälle sillä Tohtori taittelee kirjeen takaisin kuoreen ja ojentaa sitä minulle.

”Tämä on erittäin mielenkiintoista.”

”Mikä niin? Mitä sinä sait selville?”

Sen sijaan, että vastaisi, Tohtori nousee rapsuttaen Maunoa korvan takaa ja selittäen, että meidän pitää nyt mennä. Hän jatkaa menoaan kohti keittiötä ja kun en tajua seurata, huutaa, että aionko minä tulla vai jäädä kotiin.

”En minä nyt voi näin vain lähteä tietämättä kuinka kauan olen poissa! Minulla on täällä asioita hoidettavana ja velvollisuuksia.” Ja eräs koira jaloissa, Mauno katselee vuoroin suuntaan johon Tohtori hävisi ja vuoroin minuun, kuin miettien mitä nyt tapahtuu ja pääseekö hän mukaan. Koska en saa mitään vastausta, huokaan ja kutsun Maunoa, sen pitää päästä ulos ennen kuin suostun lähtemään yhtään mihinkään. Mukaan sitä ei voi ottaa, tiedä mihin tässä vielä joutuu. Tohtori on, ystävällisesti, jättänyt ulko-oven jäljessään auki joten Maunohan kipittää innostuneesti suoraan ovesta ulos. Voi nyt hemmetti sen kanssa, eikö se voi yhtään miettiä mitä tekee. Mauno juoksee onnessan ympäri pihaa hetken kunnes kutsun sen sisään. Hieman masentuneen oloinen koira tulee pää riipuksissa sisälle, kuin tietäen, että aion jättää sen yksin kotiin.  Mieleeni nousee kaikenlaisia ajatuksia. Mitä jos en palaakaan kotiin? Kuka Maunosta sitten huolehtii, miten minä saan sanan jollekulle, että mauno on yksin kotona ja tarvitsee hoitajaa? En kuitenkaan ehdi näissä pohdinnoissani kovin pitkälle kun ajatukseni harhautuvat Tohtoriin. Mistä tuo voi tietää mistä naruista minua kuuluu vetää, uteliaisuuteni herää heti ja en voi olla menemättä perässä. Hitto sentään. Tohtori on ilmeisesti jatkanut matkaansa tardikseen joten minä tuuppaan Maunon ulko-ovesta sisään ja  käännyn vielä ulko-ovelta katsomaan, että kaikki valot on sammutettu ja Maunolla on vettä. Sen jälkeen suljen oven ja mietin mihinköhän tämä kirje minut vielä vie. Ja miksi ihmeessä otin vastaan tämän homman. Oikeasti. Muistiin itselle jatkoa ajatellen, kaikkeen ei tarvitse suostua vaikka onkin köyhä apurahatutkija.