6

Kävelemme jonkin matkaa katsellen sisään näyteikkunoista, minä kysellen asioita ja Tohtori vastaillen kysymyksiini parhaansa mukaan. Tohtori osaa olla varsin hyvä matkaopas kun ei ole muita häiriötekijöitä ja huomaan rentoutuvani hieman. Kokonaan en kuitenkaan uskalla rentoutua, takaraivossa tykyttää edelleen tieto siitä, että meidät yritettiin vastikään tappaa. Minä hetkenä tahansa voi kulman takaa ilmestyä joku muu joka on samalla asialla. Käveltyämme joitakin minuutteja osumme pienelle torille jossa on menossa jonkinlainen puhetilaisuus. Jättäydymme joukon laitamille kuuntelemaan mistä on kyse, taidamme kumpikin olla uteliaita. Ehkä me saisimme jotain tiedonmuruja jotka auttavat etsinnöissämme. Kun ei ole mitään hajua mitä etsii, ei tiedä mistä voi olla apua joten kaikki on otettava avoimin silmin vastaan. Kuuntelen aikani enkä saa kiinni siitä mitä puhuja ajaa takaa. Hän hyppii liikaa asiasta toiseen eikä pysty pitämään kiinnostuksentani kiinni. Katseeni alkaa harhailla torilla ja katselen koolle kerääntyneitä ihmisiä. He ovat kuin kuka tahansa ihminen Maassa. Näyttävät samalta fyysisesti, ainakin sen mitä vaatteiden läpi nyt näkee. Vaatteet ovat tavallisen näköisiä. Mutta täällä on yksisarvisia. Kummallinen paikka. Huomaan miettiväni, että en ole nähnyt minkäänlaista kulkuvälinettä joten en tiedä miten nämä ihmiset liikkuvat. Käyttävätkö he autoja, polkupyöriä vai kenties hevosia? En tiedä eikä torin ympäristö anna tästä mitään viitettä. Missään ei näy parkkipaikkoja mikä voisi puhua sen puolesta, että ei ole ainakaan autoja. Mutta mistä minä tiedän vaikka käyttäisivät lentäviä autoja. Enhän minä edes tiedä missä galaksissa me olemme tai missä ajassa. Katseeni harhailee pitkin poikin, en näe mitään mielenkiintoista. Kuluu hetki ja huomaan tuijottavani erästä naista. Hän on jotenkin niin tutun näköinen. En vaan saa päähäni miksi. Enhän minä häntä voi tuntea, en ole koskaan ollut täällä. Puristan päätäni, turha miettiä moista koska en minä häntä kuitenkaan tunne. Katson viereeni ja pelästyn kun Tohtori ei olekaan siinä. Mihin se nyt on kadonnut ja jättänyt minut tähän yksin! Hätäännyn ja etsin katseellani pitkin toria josko tavottaisin Tohtorin. En näe häntä missään. Lähden liikkeelle, miettien mitä nyt tulisi tehdä. Miksi minut jätettiin tähän yksin, Tohtorilla on paras olla hyvä syy hylätä minut tai saa kyllä kuulla kunniansa. Mietin palaisinko Tardikselle mutta hylkään sen suunnitelman. En halua olla siellä yksin  vaikka tajuankin, että se saattaisi olla minulle juuri nyt turvallisin paikka. Ei liene turvallista haahuilla yksin ihan vieraassa paikassa. Niin minä aion nyt kuitenkin tehdä. En ehdi ottaa montaakaan askelta kun huomaan, että katselemani on kävelemässä minua kohti. Ennen kuin ehdin päättää mitä tehdä, hän tavoittaa minut ja yllätyksekseni kysyy josko etsin Tohtoria.

”Mistä sinä hänet tunnet?”

”Tunnenhan vain. Se ei ole nyt oleellista vaan tärkeämpää on saada sinut turvaan. Seuraa minua, tiedän mistä löydät hänet.” Mietin voinko luottaa naiseen, hänhän voi olla tämän kaiken takana ja kaapannut kumppaniensa kanssa Tohtorin ja suunnitella nyt minun murhaamistani. Tai mitä muuta tahansa. Puntaroin pikaisesti vaihtoehtojani ja tulen tulokseen, että ei liene sen vaarallisempaa seurata naista kuin lähteä toikkaroimaan yksinäni pitkin poikin. Nyökkään naiselle, mennään sitten. Rohkeasti vaan tulta päin. Nainen kulkee edellä ja minä perässä, poikki erinäisten katujen ja sokkeloiden. Jos minulta kohta joku kysyisi mihin suuntaan lähdin torilta, en todellakaan osaisi vastata. Normioloissakaan suuntavaistoni ei ole loistava ja nyt olen kyllä täysin pyörällä päästäni enkä voi olla miettimättä onko se tarkoituksellista, yritetäänkö minua sekoittaa jotta en tietäisi mihin minua viedään tai osaisi itsekseni takaisin torille. Huokaisten seuraan kuitenkin naista, en voi muutakaan. Luotan ja toivon, että perillä asiat selkenevät enkä ole asettanut itseäni mihinkään järjettömään vaaraan.

”Mikä sinun nimesi on?” kysyn naiselta. Olisi jotenkin lohdullisempaa jos tietäisin kenen kanssa olen liikkeellä.

”Olen Unnur. Ja sinä olet Raina, etkö olekin?” Järkytyn niin, että kompuroin omiin jalkoihini ja pysyn pystyssä vain koska Unnur ottaa minua olkavarresta kiinni.

”Miten sinä voit tietää nimeni?” Tuijotan unnuria suoraan silmiin.

”Minulle kerrottiin, että tulisit Tohtorin kanssa ja minun tulisi huolehtia, että löydätte jälleen toisenne.”

”Kerrottiin? Kuka kertoi? Eihän kukaan tiennyt, että me tulemme tänne? Miten sinä voit tietää, että me joutuisimme eroon toisistamme?”  Nyt meni taas yli pienen Rainan käsityskyvyn ja paljon.

”Minä näen asioita. Joskus. Aina ne eivät ole käyttökelpoisia asioita tai tärkeitä mutta joskus pystyn niiden avulla auttamaan muita. Ja jos pystyn, autan Tohtoria aina. Mutta nyt, tule, meidän on parasta jatkaa matkaa. Voimme puhua samalla jos halut mutta mieluiten puhuisin vasta kun olemme perillä, se olisi turvallisinta.” Hienoa, olen taas vaarassa. Unnurin sanat saivat kuitenkin minuun vauhtia ja kävelin reippaasti hänen rinnallaan. Kävelyn aikana sain hieman aikaa järjestellä ajatuksiani, ei sillä, että kovin paljoa olisin saanut tolkkua tilanteesta. Yksisarvisia ja enteitä näkevä nainen, tämä vaikuttaa lupaavalta. Etenkin kun tähän lisätään vaara ja se, että Tohtori oli kadonnut näköpiiristäni. En tiedä kauanko kävelimme enkä todellakaan olisi osannut sanoa mitä reittiä perille pääsimme mutta lopulta päädyimme korkean kerrostalon pihaan. Unnur kaivoi takkinsa taskusta puhelimen, soitti jollekin ja sanoi meidän olevan pihassa. Ovi avautui ja Unnur viittoi minua seuraamaan. Astuin varovasti ovesta sisään. Hetken seisoimme täydessä pimeydessä. Sitten valot syttyvät ja käytävän päässä olevasta ovesta kurkistaa Tohtori joka huitoo meitä luokseen. Jalkani eivät suostu liikkumaan. Miten tuo tänne tuli ja miksi se jätti minut yksinään. Jotenkin tämä ei nyt tunnu  kovinkaan reilulta. Kiukuttaa. Unnur kuitenkin tuuppaa minua eteenpäin joten kiltisti kohti ovea ja Tohtoria. Joka ei ymmärrä omaa parastaan ilmeisesti sillä on kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, kuin minua ei olisikaan hylättynä yksinäni vieraaseen paikkaan.

”Tulittehan te, minä jo mietin mihin te jäitte.”

”MITEN NIIN TULITTEHAN TE?! MITEN NIIN MIHIN ME JÄIMME!” Huudan semihysteerisesti. ”Kävikö mielessäsi, että minä saattaisin vaikka pelästyä kun et olekaan siinä vieressäni vaan olet hävinnyt sanaakaan sanomatta jonnekin? Että saattaisin vaikka olla vaarassa toikkaroidessani yksinäni tuolla?”

”Mutta ethän sinä ollut yksin, Unnur oli kanssasi.” Miten idiootti tuo mies on. Oikeasti.

”No oli mutta ei välttämättä olisi ollut!”

”Mutta se oli tiedossa, että hän on. En nyt näe tässä mitään ongelmaa.”

”JOS SINÄ KERRAN TIESIT NIIN OLISITKO VOINUT KERTOA MINULLEKIN!” Mutta ei, mitä sitä nyt kertoa muille asioita jotka itse tietää. Sehän olisi järkevää ja mukavaa kanssamatkustajien kannalta. Puhisen. Keskityn siihen, että hengitän ja yritän olla lyömättä Tohtoria. En yleensä ole väkivaltainen mutta juuri nyt tekee mieleni kyllä vähän mätkiä tuota. Sen verran, että oppii käyttäytymään. Tohtori näyttää hieman avuttomalta joten keskityn siihen puhisemiseen, annan sen hetken verran miettiä tekosiaan ennen kuin annan anteeksi. Jos annan, eihän sitä tiedä vielä. Annan minä, ei tuolle voi olla kovin kauaa vihainen. Mikä on Tohtorin onni.

”Voisitko nyt sitten kertoa mitä on tekeillä, kuulisin mielelläni mistä on kyse ja mitä teemme täällä? Unnur sanoi, että saatan olla vaarassa kadulla joten tulimme tänne ilmeisesti suorinta tietä.” Vaikka mielestäni mutkittelimme kiitettävästi. Käännyn Unnurin puoleen ”Ja miten sinä näet asioita? Ja mistä sinä tunnet Tohtorin ennestään?” Tahdon vastauksia ja mielellään heti eikä hetken päästä. Laitan kädet puuskaan ja odotan. En aio tehdä mitään ennen kuin saan vastauksia. Minulla on aikaa odottaa. Ja tässä suhteessa myös kärsivällisyyttä. ”Että ihan vaan kumpi haluaa aloittaa ensin. Sana on vapaa.”

Unnur katsoo Tohtoriin joka nyökkää tälle.

”Minä olen lapsesta asti nähnyt asioita unissa. Joskus asiat myös ilmestyvät minulle kirjoituksena paperille. Kuten sanoin, joskus  näen mitättömiä asioita ja toisinaan tärkeitä asioita. Isoisoisoäitini opetti minulle miten tulkitsen näkyni.  Tohtorin tunnen lapsuudestani, hän on käynyt Innosolissa usein.”

”Kyllä, tunsin jo isoisoisoäitisi. Hieno nainen.” Unnur hymyilee hieman surumielisesti, ilmeisesti hänelle tulee mieleen muistoja isoisoisoäidistään.

”Okei. Mutta puhuit vaarasta. Mikä meitä uhkaa? Tai kuka?”

”En ole ihan varma, uhka ei näkynyt unessani tarpeeksi selvästi. Aistin ainoastaan vaaran. Sanoisin kuitenkin, että siihen kannattaa suhtautua vakavasti, näkyni oli niin musta.” Hienoa. Tämähän on vallan hienoa.

”Tohtori, sinun vuorosi. Miksi tulimme tänne?” Kysyn ja tällä kertaa en aio tyytyä epämääräisiin vastauksiin, on aika kertoa mistä on oikeasti kyse. En ole vielä täysin toipunut siitä, että minut hylättiin yksinäni. Siitä huolimatta, että minulle oli annettu turvaksi Unnur mutta olisi voitu kertoa, että moinen resurssi on olemassa. Että Tohtori tietää missä olemme ja niin. Ehkä jopa keitä meidän vastassamme on.

”Niin. Emme ole täällä sattumalta. Viime aikaiset kohtaamiset cybermanien kanssa eivät ole sattumaa ja ne ovat vakuuttaneet minut siitä, että meitä jahtaa taho jonka huostaan emme todellakaan halua jäädä. Joku taistelee cybermanien rinnalle, se on uskomukseni tilanteesta. Joku tietää jotain mitä minä en ole itse tajunnut kirjastani ja tämä on valjennut Riverille. River kirjoitti sinulle koska koki sen parhaaksi tavaksi saada yhteyden minuun. Joskus Riverin ratkaisut ovat hieman epäloogisia, niin kuin tämäkin. Ei uskoisi tiedenaisesta moista. ”Mulkaisen pahasti, kanssa-arkeologeista ei puhuta pahaa. ”Tulimme tänne koska halusin puhua Unnurin kanssa. Toivon, että hän pystyisi valaisemaan tilannetta hänen kykynsä avulla tavalla jota emme muuten tavoita.” Siirrän katseeni Tohtorista Unnuriin ja yritän tulkita hänen ilmeitään mutta hän näyttää tyyneltä ja rauhalliselta. Ei siis mitään vihjeitä sieltä. Tohtorin kasvoista nyt on turha etsiä mitään vihjeitä, ei niistä mitään irtoa.

”Eli me toivomme nyt, että Unnur osaisi kertoa meille jotain?” Miten tämä vaikuttaa mielestäni jotenkin kovin epämääräiseltä ja jopa vähän kevyeltä. Mutta ehkä se on parempi kuin ei mitään, tähän astihan me olemme menneet aika paljon tyhjän päällä eteenpäin. Ja sinkoilleet paikasta toiseen pyrkien säilymään hengissä.

”Periaatteessa kyllä.” Tohtori nyökkää. Unnur viittoo meitä peremmälle huoneistoon, tähän astihan olemme seisoneet eteistä muistuttavassa tilassa. Käytävän päässä avautuu suuri huone jonka katseenkerääjä on takka jossa loimuaa tuli. Takan edessä on pieni sohvaryhmä, Tohtori harppoo sinne istumaan. Menen perässä katsellen ympärilleni. Seinät ovat täynnä kirjahyllyjä, ilmeisesti tila on jonkinlainen kirjastohuone. Huonekorkeus on valtava joten huoneessa on valtavan paljon kirjoja. Olen kateellinen, tästä olen haaveillut pienestä asti. Onhan minulla nytkin työhuoneessa paljon kirjahyllyä mutta ei näin paljon. Kirjahyllyjä kun ei ole koskaan tarpeeksi, olen huomannut. Kirjoja kertyy hyllyjen viereen erinäisiin pinoihin ja pinot leviävät kunnes niitä on niin paljon, että on aika hankkia niille uusi hylly. Koska kirjoja ei voi antaa pois. En vaan osaa tehdä sitä. Hymähdän. Mieleeni tulee muisto toisesta ajasta, toisesta paikasta, toisesta Rainasta. Mutta sitä Rainaa ei ole enää, se Raina on kuollut. Se Raina kuoli kun osa elämästäni kuoli, kun menetin uskoni siihen, että on olemassa joku joka pitää järjestystä asioista eikä anna kenellekään liian isoa taakkaa kannettavaksi. Sillä minä ainakin sain aivan liian ison taakan itselleni. Käännän katseeni Tohtoriin ja mietin, että hänelle on myös annettu liian suuri taakka. Ei kenenkään tulisi joutua olemaan lajinsa viimeinen. Mietin  millainen perhe Tohtorilla on ollut. Onko hänellä kenties ollut vaimo ja lapsia, minkä ikäinen hän on ollut jäädessään yksin. Ravistelen itseni pois näistä ajatuksista sillä vaikka ne tarjoavatkin ilahduttavan tauon nykytilanteesta, ovat ne liian raskaita nyt mietittäväksi.